HUULENHEITOSTA INSTITUUTIOKSI - KAIKKIEN AIKOJEN TUHKIMOTARINA

Niin verrattoman yllättävältä, omaan loputtomaan ja provokatiivisen raivostuttavaan nokkeluuteensa jo itsevarmana tuudittautunutta nilkkiä totaalisen perinpohjaisesti hätkäyttävältä ja kenties jostakin suurin piirtein munuaisten paikkeilta myös vastaansanomattoman vastenmielisellä ja äkkiväärällä pyöräytysliikkeellä kurmauttavalta, kuin se kutkuttavan kinkkistä ja joka suhteessa varsin absurdia ajatusleikkiä ensimmäistä kertaa kielen päällä maistellessaan saattaa useimmista melko suurella todennäköisyydellä vaikuttaakin, ne kaikkein kunniakkaimmatkin legendat voivat saada aina silloin tällöin ja vailla sen suurempaa matemaattista johdonmukaisuutta alkunsa hätkähdyttävän äkkiarvaamattomasti, juuri silloin, kun sellaisen miltei fysiologista konkretisoitumista lihaksi rohkenisi pitää kaikkein utopistisimpana ja epätodennäköisimpänä kuviteltavissa olevana skenaariona. Vaikka jotkut luonnottoman herkillä yli-inhimillisillä aisteilla varustetut vuoden 2006 vieraat saattoivatkin ehkä hatunnoston arvoisessa ensiluokkaisessa valppaudessaan vaistota jo hyvissä ajoin kutsun maailmanhistorian ensimmäisiin Pykän rapujuhliin saatuaan, olevansa nyt takuuvarmasti jonkin järisyttävän elämää suuremman täyttymyksen äärellä, joukossa oli aivan varmasti myös ainakin muutamia epäluuloisia Eetuja, ylivarovaisia Ylermejä, harhaisia Hannuja ja skeptisiä Sepejä, jotka tuskin osasivat ennalta loksauttaa kaikkia voimallisesti hyökkäävässä kakofonisuudessa levällään nakottavia palasia loogisesti yhteen ja laskelmoida harmaita aivosolujaan brutaalisti symbolisin ruoskaniskuin nappisuoritukseen orjuuttaen, että myyttisenä syyskuun 16. päivänä vuonna 2006 valettaisiin jämerä perusta erään yhteisen lähihistoriamme uljaimman uuden instituution ja päräyttävimmän jokavuotisen tradition pyhälle syntymälle.



Tuosta illasta liikkuu erityisesti perinteisellä suusta suuhun-menetelmällä todella runsain mitoin villejä, arveluttavia ja hämäräperäisiä huhuja, osa ihan odotetustikin täyttä populistista skandaalinkatkuista hevonpaskaa, kun taas joissakin rohkeammistakin kertomuksista lienee kuitenkin taustalla ihan vinha kivenkoviin faktoihin tiukasti ja todistettavasti pohjautuva peräkin. Jos et ollut tuolloin paikalla näkemässä ja kokemassa noita ainutlaatuisia historiallisia hetkiä, tee itsellesi palvelus, joka ei varmasti myöhemmin rupea kaduttamaan: rohkaise joskus mielesi ja nykäise ennakkoluulottomalla asenteella hihasta jotakin vanhan polven rapujuhlakonkaria. Usko tai älä, ihan tavallisia ihmisiä hekin lopulta vain ovat. Hän jutustelee sinulle takuulla mielellään oman kaunistelemattoman versionsa kaikesta tuolloin tapahtuneesta, roisejakaan anekdootteja perustavanlaatuisten eettisten kysymysten motivoimana kadotukseen tuomitsematta. Tavallisten pulliaisten on harvinaislaatuisen helppoa ymmärtää, kuinka pakahduttavan kadehdittavaa onkaan kuulua siihen harvalukuiseen onnekkaiden joukkoon, jolla oli järjenvastaisen järeä etu nähdä pienen rapujuhlasiemenen versoavan tomusta ensiaskeleensa kohti massiivista kunnioitusta herättävää jättiläistä, jollaisena kaikki sen nykyään tapaavat jo luontevasti tuntea. Kaikkien tulevien rapujuhlijoiden tulee nähdä tuohon ensimmäiseen vallankumoukselliseen tilaisuuteen osallistunut urhoollinen veteraanien joukko uraauurtavina rajoja rikkoneina pioneereina, jotka tuona sankarillisena ja ikimuistoisena iltana nousivat sisua kihisten saksiveikkojen tanteereelle, eivätkä poistuneet kunnian kentältä ennen kuin olivat taistelleet mitään kyselemättä meille nykyiset edellytyksemme hienon perinteemme vapaalle ja rauhaisalle jatkamiselle.

NAUTITTEKO RAPUJUHLANNE TEEMALLA VAI ILMAN?

Rapujuhlien vavahduttava syntymä on paikannettavissa alunperin pienen, tiiviin ja yhtenäisen mutta varsin käänteentekevää, valtavia mullistuksia pursuavaa murrosvaihetta elämässään läpi lannistumattomana taivaltavan ja aivan liian vikkelästi ohitsemme kirmaavien vuosien armottoman ja satavarmasti myös lahjomattoman vierähtelyn saatossa osittain erille ajautuneen, mutta vielä toistensa korvaamattomasta seurasta aina yhtä palavasti syttyvän kaveriporukan yhteiseen ja hyvin perusteltuun haluun "relata, päästää irti". Ei pilkuntarkkaa ja kenties luovuuttakin kahlitsevaa käsikirjoitusta, eikä pitkällistä kuukausien mittaista suunnittelu/esivalmistelutyötä vaan vielä tässä varhaisessa esivaiheessa rutkasti varovaisempaa ja tunnustelevampaa pogoamista - monelle paikalle harhailleelle tämä oli kuitenkin käytännössä se elämän ensimmäinen rapujuhla missään ja moukaksi leimautumisen pelko, eli viheliäisen katala huoli siitä, ettei vielä kykenisi toimimaan etiketin edellyttämällä tavalla ja noudattamaan kaikkia tilaisuuteen liitettäviä käyttäytymiskoodeja ja juhlatunnelman virallisempaa ja arvokkaampaa puolta nostattavia proseduureja, tai pääsisi muun ryhmän rytmiin kiinni tuntui kalvavan harmittavan usean ensikertalaisen vielä kouliintumatonta, joskin ennakkoluulotonta, mieltä.



Muutaman maukkaasti kuohuvan ensiluokkaisen oluen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua kummia: varsin jähmeänä itsensä esitellyt alkukankeus oli haihtunut totaalisesti raajoista, päästä ja sielusta, kaikki ympäröivä saanut syvemmän, puhtaamman, universaalimman, harmonisemman ja järkiperäisemmän merkityksen ja sulautunut yhteen päätähuimaavaksi ja rintaa ripeästi roihuttavaksi symbioosiksi, suurenmoiseksi, ylen kauniiksi, runolliseksi ja absoluuttisen täydellisyyden mittoihin paisuneeksi fantasiaksi. Tätä vieraiden saavuttamaa ekstaattista tunnetilaa on tavattu lääketieteellisissä ympyröissä luonnehtia yleisimmin termillä rapujuhlanirvana, vaikka osa lekureista niputtaisikin sen mieluummin psykoosiksi. Minkäänlaista jatkoa ei vielä tuolloin osattu spontaanista humoristisesta heitosta kirvonneelle vinkeälle jortsuamiselle kaavailla, eikä rapujuhlallakaan toisin sanoen ollut ensimmäisellä kerrallaan varsinaista virallista teemaa lainkaan - vinha ja kiitelty käytäntö kun starttasi vasta seuraavana vuonna. Juhlalle kyhäiltiin kuitenkin postuumisti epävirallinen teema: "Karsinan arki". Tekisi mieli kuitata valinta toteamalla ykskantaan, kuinka näin jälkikäteen tarkasteltuna on ilmiselvää, ettei tämä olisi voinut olla juuri osuvampi titteli luonnehtimaan illan rasvaisia ja ryöttäisiä vaiheita, mutta koska niistä ei nyt suoraan sanottuna ole oikeastaan painunut mieleen minkäänlaista järin konkreettista muistijälkeä, emme ehkä ole täysin jäävejä niin raflaavaan ja radikaalisti lokeroivaan julkiseen lausuntoon.

BALSAMIA 9/11-SUKUPOLVEN HAAVOIHIN

Manhattan, New York, USA. 11. syyskuuta 2001.

Klo 8:46.
American Airlinesin lento 11 törmää World Trade Centerin pohjoistorniin. Helvetti räjähtää ja koko maailma liimautuu henkeään pidätellen vastaanottimien ääreen. Klo 9:03. United Airlinesin lento 175 törmää World Trade Centerin etelätorniin. Seuraa musertava määrä pakokauhua, itkua, epätoivoa ja särkyneitä unelmia. Iltaan mennessä koko rakennuskompleksi on romahtanut ja WTC:n paikalla on vain pahaenteisesti savuava kasa vääntynyttä rautaa. X-Sukupolven kollektiivinen trauma on ryöminyt ulos kohdustaan.

Jamppa, Järvenpää, Suomi. 16. syyskuuta 2006.

Klo 17:00 alkaen.
Viisi vuotta myöhemmin joukko iloluontoisia ja perusluonteeltaan herkän positiivisia "pushing on 30"-nuoria kokoontuu yhteen perustamaan, osin tietämättäänkin, uuden tulevaisuudessa monin hulppein korusanoin suitsutetun ja isällisellä lämmöllä vaalitun järvenpääläisen bailausperinteen. He hymyilevät paljon ja epäilyttävän leveästi. He juopuvat kaljasta, mutta myös toistensa merkityksellisestä seurasta. He iskevät tarinaa ja antavat heleän naurun täyttää huoneet aidolla ja kursailemattomalla ilolla. Viimeistään loppuillan tunteina he saattavat jo kätellä, halailla ja kehua toisiaan tasaisin määräajoin. Joku voi ehkä jopa tarttua olkapäästä, puristaa veljellisesti, katsoa syvälle silmiin ja kutsua "kuomaksi". He eivät tunne vihaa ketään kohtaan. Ja vaikka tuntisivatkin, sillä ei kuitenkaan olisi juurikaan käytännön merkitystä, koska itse vihan kohteet eivät juuri nyt satu olemaan sakinhivutusetäisyydellä.



Terrori-iskut vapaan maailman suvereeniin keskukseen muokkasivat pysyvästi päämäärättömän sukupolvemme tapaa kokea ja käsitellä syyskuuta. Vai muokkasivatko ne sitä sittenkään käytännössä vaadittavan määrän verran koko loppuelämäksi tatuoidun ikuisen arven synnyttämiseksi? Lapsekkaassa ja jopa sinisilmäisen luottavaisessa vilpittömyydessämme halusimme aikoinamme uskoa, että kaikki vaadittavat resurssit täydelliseen ja ainakin paikallisella tasolla maailman mullistavaan asennemuutokseen olivat vielä ehdottomasti olemassa, meidän oli vain kyettävä valjastamaan ne hyödylliseen käyttöön ns. klassista "ehdollistamisperiaatetta" tehokkaasti ja jukran näppärästi hyödyntäen. Monet ovat varmasti ihmetelleet, miksi rapujuhlat on järjestetty jostain syystä aina painostavasti hämärtyvässä syyskuussa, kun se varsinainen virallinen rapujuhlakausi alkaa olla jo tuossa vaiheessa pikkuhiljaa lipunut eksyneen kaarnalaivan tavoin haikeasti ohitsemme?

Vastaus on suorastaan ivallisen yksinkertainen: halusimme muokata näkemyksiänne syyskuusta ja linkittää tuo romanttinen syksyinen aika täyteen vilpitöntä naurua, risuista ja männynkävyistä lähtien kaikki esteet tieltään pyyhkivää ystävyyttä ja riemukkaita yhteisesti ja tasapuolisesti joka veijarin kesken jaettuja muistoja, joille nauraa makoisasti vielä monien vuosien päästäkin. Kysy joskus itseltäsi mitä sinä haluat muistaa elämäsi ehtoopuolella kiikkustuolissa keinahdellessasi elämäsi syyskuista? Savua syöksevästä pilvenpiirtäjästä putoavat, kaiken toivonsa menettäneet, ilmassa luonnottomasti sätkivät ihmisrauniot vai orientaalisista käsinpoimituista luksusravuista, juuri sinusta omana estottomasti kuplivana persoonanasi ja hurmoksellisesta laatuajasta nauttiviin ihastuttaviin läheisimpiin rakkaimpiisi sekä ystäviisi rakentamasi sydämelliset ja hellyyttävän lämpimät kontaktit?

VANKASTI KIINALAISEN RAVUSTUSKULTTUURIN ASIALLA

Yksi rapujuhlien ylevimmistä ja maailmoja syleilevimmistä johtoajatuksista on aivan siitä ihka ensimmäisestä kerrasta lähtien ollut kiinalaisen ravustuksen tukeminen kiitoksella, jota jokainen kiinalainen kokopäiväduunia hampaat irvessä paiskiva työmuurahainen osaa takuuvarmasti korkealle arvostaa: riihikuivalla käteisellä, nappulalla, massilla, pätäkällä, fyrkalla eli sillä heleästi kilisevällä, kuohkeasti kahisevalla ja pöyristyttävän himoitulla tavaralla jonka jotkut sukkeluuksia suoltavat vääräleuat väittävät pitävän vehreän kotiplaneettamme sille ominaisessa pyörimisliikkeessä. Kiinalainen rapumies on nöyrä ja periksiantamaton raavaan työn anonyymi sankari, jonka vastuulla saattaa monesti olla todellinen suurperhe - vaimo, neljätoista lasta joista kaikki ei aina välttämättä edes omia, tädit, sedät, kummit ja kaikkien isovanhemmat kolmessa polvessa.



Hän ei hermostu, kiroile, heristä nyrkkiä tai edes nyrpistä nokkaansa missään kriisitilanteessa, ei valita pitkistä työpäivistä, rankoista työoloista tai puutteellisesta hammashuollosta. Vastoinkäymiset hän selättää oman itämaisia viisauksia tulvivan mielensä sisällä, syvällisiä mantroja vaimesti toistellen, piippuaan verkkaisesti tuprutellen ja vaitonaisena kastanjapuun katveessa meditoiden. Hän ei niskuroi kohtalon jakamia kortteja vastaan, vaan uurastaa perheensä, mutta myös kaikkien meidän pohjoisen rapujuhlijoiden yhteisen hyvinvoinnin eteen. Joidenkin laskelmien mukaan kiinalainen rapumies löytää aina syyskuun kinkereiden jälkeen jopa täyden yhden prosentin tuhannesosan kymmenyksen korotuksen palkkakuitistaan. Tuolla ylimääräisellä kymmenyksellä kiinalainen rapumies voi jo hankkia esimerkiksi litran lestin markkinoiden huokeinta venetervaa, kevätkääryleen, torihintaisen nyssykän kelvollista piipputupakkaa, pienen sakeshotin tai puolitoista desiä karkeaa jasmiiniriisiä.




Ponnista takaisin