*******************************************************************

JOULUKALENTERI 2021


LUUKKU 1


Olipa kerran, kauan sitten, jossakin todella kaukana täältä, hyvin tavallisuudesta poikkeava metsä. Ensilumi oli jo ehtinyt peitellä roudan jähmettämät mättäät romanttiseen talviseen huntuunsa ja joulukuun ensimmäisen päivän kääntyessä verkkaisesti kohti ehtoopuoltaan, kelmeänä loimuttava täysikuu loihti koskemattomalle hangelle maagisen sinisen hohteen, kuin jonkinlaisena kiusoittelevana lupauksena tuleviin hetkiin nivoutuneesta ja puhkeamaisillaan olevasta potentiaalisesta mielikuvituksen ääripäitä hivelevästä mysteeristä eli jostakin jännästä, joka oli vasta tuleva. Lähes täsmälleen tuon metsän keskellä tapitti vaatimaton, mutta koostaan huolimatta yllättävänkin kotoisaksi sisustettu puinen tuparakennus. Tuossa piskuisessa tönössä piti matalaa majaansa kertomuksemme suvereeni sankari, jo vuosia sitten erakon maineen kontolleen hommannut Nikodemus - rauhalliseen joulunviettoon pikkuhiljaa tahollaan valmistautuva, ikäisekseen edelleenkin suhteellisen terhakka, mutta silti jopa hämmentävän paljon maailmaa nähnyt ja rämäpäisiä otteita vaatineita hurjia seikkailuja vuosikymmenten saatossa kokenut maaorava, joka oli vieläpä monessakin mielessä varsin poikkeuksellinen lajinsa edustaja.

Vaikka hän olikin pyrkinyt lähtökohtaisesti pitämään puuhistaan suhteellisen matalaa profiilia ja välttämään systemaattisesti kaikkea turhaa huomion herättämistä ja metelin tekemistä itsestään, kaikki tunnistavat jo lennosta lahjomattomat realiteetit: mitä pienempi metsä, sitä tiiviimpänä juoruringin koneisto tahkoaa. Tässä nimenomaisessa metsässä oli jo pitkään vatvottu villejä huhuja Nikodemuksen ainutlaatuisiksikin luonnehdittavista erityiskyvyistä ja erityisesti hänen viimeaikaisen käytöksensä perusteella oli jopa osattu esittää sinänsä ilmeisen aiheellisia epäilyksiä siitä, että tuolla viekkaalla pikku jyrsijällä olisi kannettavanaan jokin sangen suuri salaisuus. Vaikka kiivaan huhumyllyn rattaat jauhoivatkin olettamuksia yötä päivää oli yleisesti tiedostettu ja hyväksytty konsensus, että kukaan ei vain tarkalleen ottaen tiennyt, millaisia luurankoja hän mahtoi vakkansa alla hautoa. Aikaraudan naksutellessa pois vuorokauden viimeistä tuntia jo entuudestaan kovia kokeneeseen oveen kohdistettiin useita kertoja toistunut liioitellun raivokas koputus. Iltapalaansa intohimoisesti järeärakenteisilla talttahampaillaan työstänyt Nikodemus säpsähti ja melkeinpä imaisi epähuomiossa aimo palasen tammenterhoa väärään torveen. Kuka ihme oikein voisi tulla vierailulle näin epätodennäköiseen aikaan?

LUUKKU 2

Hartaan rouskutuksen yllättävää keskeytystä kotvasen sulatellut Nikodemus joutui keräilemään tovin ajan takaisin vanhaa rohkeuttaan, mutta koska raivopäinen takominen ei valitettavasti talttunut yksinkertaisesti sitkeästi vartoamalla ja parasta lopputulosta sinisilmäisesti toivomalla, hän tarraisi urheasti itseään niskavilloista ja riensi avaamaan oven monenlaisia epäluuloisia ja pelonsekaisia tunteita pienessä rintalastassaan pyöritellen. Saranoiden narahdettua kohtalokkaasti kirskahtaen, ammolleen avautuneen oven takaa paljastui varjojen kätkemä hattupäinen hahmo, jonka huulien välissä väpätti suorastaan säälittävän halpana käryävä sikari. Hän loikkasi ketterästi hiukan turhan korkeaksi veistetyn kynnyksen yli ja kohotti kylmänviileästi hattuaan, mutta ei missään tapauksessa murtaakseen jään kohteliaalla eleellä, vaan kopauttaakseen tassullaan vastasataneen lumikerroksen sulattamaan epämiellyttävää lammikkoa Nikodemuksen juuri parahiksi kuivuneelle eteismatolle. Tämän tehtyään hän survoi kotsan taas niin syvälle takaisin päähänsä, että hätäisimmät voisivat kuvitella otuksen varautuvan uhkaavasti lähestyvään hurrikaaniin. "Komisario Severi Saukko taikametsän rikospoliisista," hahmo esittäytyi yrmeästi ja tivasi sitten pahaenteisesti muristen: "Saakohan tähän huusholliin astua peremmälle?"

Ymmärrettävän varautunut Nikodemus ei saanut hämmennykseltään pakotettua suustaan kuin vain epämääräisesti kokonaisia sanoja muistuttavaa änkytystä, joten Saukko rikkoi kiusallisen hiljaisuuden jatkamalla lausettaan kylmäävästi: "On muuten minulle aivan sama mitä vastaatte, aion nimittäin tunkeutua lain nimessä kämppäänne tarvittaessa vaikka väkisin." Tämän sanottuaan hän luikahti olohuoneeseen muina saukkoina ja katkeroitunut Nikodemus joutui hyväksymään pitkin hampain hänen pyhättöönsä marssineen kutsumattoman vieraan ei-toivotun olemassaolon. Saukko skannaili hetken huoneistoa tarkkaavaisella haukankatseellaan ja totesi sitten rauhallisesti artikuloiden: "Vaikutatte oravalta, joka pohjimmiltaan arvostaa suoraa puhetta, joten käynkin siis heti asiaan. Kuinka hyvin tunsitte kaksi viikkoa sitten kadonneen Adalmiina Vesikon?" Jokainen maaoravan läpikäymä ele kieli ilmiselvää hermostuneisuutta hänen ladellessaan hätäpäissään muotoillun vastauksensa: "Minähän olen totaalinen erakko, enkä tuntenut Adaa laisinkaan." Saukko valpastui, hänen nappisilmissään kirkastui erävoittajan tuikahdus ja ilkikurinen hymynvire vieraili ohimennen hänen pörheällä kuonollaan. "Ainoastaan Adalmiinan parhaat ystävät kutsuivat häntä Adaksi." Lankesiko orava jo sopertamaan Saukon karisman edessä itsensä typerästi pussiin?

LUUKKU 3

Vaikka Nikodemus oli jo vuosia nähnyt aina sitä seuraavaa kriittistä johtolankaa metsästävän Saukon pyyhältämässä silloin tällöin ikkunansa ohi, hän ei ollut koskaan aiemmin saanut kyseenalaista kunniaa vaihtaa henkilökohtaisesti ajatuksia tuon legendaarisen mestarietsivän kanssa. Mutta jokainen taikametsäläinen toki tunsi hänet vähintäänkin rautaisen maineen pohjalta. Senpä takia myös oravalle oli harmillisen kolkko itsestäänselvyys, että Severi Saukko oli joka suhteessa poikkeuksellisen kova luu, jonka ristikuulustelussa heikkohermoiset olivat järjestäen kuin sulaa vahaa eikä hän tiettävästi koskaan jättänyt aloittamansa jutun tonkimista kesken, ennen kuin jokainen tilanteen vaatima kivi oli takuulla tajuttu kellauttaa nurinpäin. "Arvon komisario, vakuutan teille kunniani ja omatuntoni kautta, että Adalmiina Vesikko ei ole todellakaan kuulunut missään vaiheessa läheiseen tuttavapiiriini," Nikodemus nikotteli silminnähden kiihtyneenä, pyyhkien välillä hermostuneesti kiemurrellen otsaansa pitkin mutkittelevia veikeitä hikinoroja. "Eikös Ada ole varsin tyypillinen lyhennös Adalmiinasta? Olenko bongannut hänet joskus vilaukselta taikajoen varrella onkireissujeni lomassa, kerran tai kenties jopa kahdesti? Jo vain olen. Onko minulla jokin etäinen mielikuva hänen sievästä ulkonäöstään? Mahdollisesti. Siinä kaikki."

Saukko kuunteli Nikodemuksen epäuskottavuudessaan ajoittain lähes koomisten elementtien puolelle karannutta monologia tyynen kärsivällisesti nyökäytellen, mutta ilmeenkään muuten värähtämättä kivikovaan yrmeeseen tiukasti viritetyllä kuonolla. Vuosien kokemuksella tämänkaltaisista epeleistä hän osasi jo ennakoivasti uumoilla, että varteenotettavan vastuksen sijasta orava olisi hänelle todennäköisesti pelkkä hujauksessa hotkaistu suupala - niin helppo nakki, että sen nielaiseminen vatsan pohjalle olisi hoidettu parilla haukkauksella. Saadessaan vihdoinkin suunvuoron, hän päästi karskin rykäyksen, karisti sikarinsa tuhkaa röyhkeästi lattialle yrittämättä edes ohimennen etsiä sille huomaavaisempaa sijaintia ja täräytti sitten ääntään korottaen takaisin: "Minulle on syötetty ennenkin pajunköyttä, mutta aniharvoin sitä on yritetty mahduttaa kitani läpi näin paksussa olomuodossa. Puhutte paljon, sekä suullanne, mutta ennen kaikkea eleillänne. Tiedän että valehtelet, sinä katala orava." Sen jälkeen hän viskasi tyynesti vasemmassa tassussa kannattelemansa salkun keittiön pöydälle ja napsautti nyt jo vienosti myhäillen sen salvat auki. "Enkä suinkaan höpise tässä ihan vain lämpimikseni," hän jatkoi ulosantinsa pelkoa herättävän rauhalliseen sointiin vaihtaen. "Minulla on nimittäin kosolti raskauttavaa todistusaineistoa väitteeni tueksi." Mitä kummaa Saukon salkkuun mahtoikaan kätkeytyä?

LUUKKU 4

Hermopeli ei ollut vain käynnistynyt, se rouskutti täyttä häkää raiteillaan tuhannen veturin voimalla, eikä ollut kenellekään epäselvää, kumpi taistelun osapuolista piilotteli todennäköisemmin kourassaan sitä tämän kierroksen voitokkaampaa korttisuoraa. Nikodemuksen jatkaessa pakkoeleitään ja hien kihoamistaan, Saukko näytti lähestyvän tilannetta ilmeettömän varmana itsestään. Ilmapiiri maaoravan ympärillä oli yhtäkkiä muuttunut niin tiheäksi, että siitä olisi voinut vaikka leikata veitsellä paloja. Hän tuijotti vuoron perään Saukon kivettyneitä kasvoja ja jo uhkaavasti raollaan olevaa salkun kantta tietäen samalla kirkkaasti sydämessään, että mitä ikinä sen sisältä oikein tulisikaan hetken päästä löytymään, on erittäin epätodennäköistä, että tuo näky tulisi kirvoittamaan hänessä ainakaan huojentunutta hypähtelyä ja riemukkaita kiljahduksia. "Te olette perin erikoinen rotta, Nikodemus" komisario aloitti itsevarman palopuheensa ja oravamme nielaisi äkkiväärän pienen piikin puraisematta. "Olette elelleet taikametsässä vuosikausia lähes näkymättömänä, ja on yleistä tietoa, että viihdytte parhaiten kotinne suojissa, mitä nyt välillä luikahdatte onkivapa kourassa ja hartiat kyyryssä ohi suoraa katsekontaktia vältellen. Mutta kuinka ollakaan, tänä vuonna useampi huolestunut taikametsän asukki on tullut avautumaan minulle niistä epäilyksistä, joita bisarri käytöksenne on heissä synnyttänyt."

Jonkinlainen johdatus vaikutti olevan alusta saakka niin selkeästi Severi Saukon puolella, että hänellä ei tuntunut olevan juuri tällä hetkellä minkäänlainen kiire mihinkään. Vaikka ne kahleet, jotka hän oli jo Nikodemuksen tassujen ympärille kietonut olivatkin näkymättömät, Saukko pystyi silti kiivaasti keskittymällä erottamaan niiden paljonpuhuvat ääriviivat sielunsa silmin. Lopulta hän jatkoi: "Huhut erityisistä kyvyistänne lienevät juoruakkojen horinoita, joihin ainakin minä ymmärrän jämptinä tolkun jätkänä suhtautua pitkälti koppavin olankohautuksin, mutta jos kirjava otanta eläinkunnan edustajia vaatii toimenpiteitä, miten voisin kuunaan uhmata moista arvovaltaa ja katsoa sen jälkeen kuvajaistani peilistä hyväksyen itseni vikoineni? Pakkohan sitä on viran puolesta reagoida yhteisön huoleen ja toteuttaa kollektiivista tahtoa." Saukko poimi salkustaan useamman sentin paksuisen nivaskan valokuvia ja sitä samalla näyttävästi ilmassa heilutellen tähdensi: "Yleensä ulkoistan suoraan nämä likaiset hommat yksityisetsivä Vertti Tilhelle, mutta vaikka hän kuvakompositioiden ja valotusten saralla eri liigassa pelaileekin, tähän proggikseen koin velvoitteekseni kuitenkin tarttua omakätisesti." Hän heitti pakan melodramaattisesti kohti Nikodemusta ja sadat valokuvat levisivät tasaisesti hänen koipiensa juureen näyttäväksi värikkääksi kollaasiksi. Millaisia todisteita näistä kuvista oikein voikaan paljastua?

LUUKKU 5

Kuin salamaniskusta, maailma maaoravan ympärillä sumeni hetkeksi. Nikodemuksella ei ollut liiemmälti aiempaa pyörtyilyhistoriaa, mutta tuohon ikään tultuaan hänkin kyllä oli jo muutaman kerran pikaisesti herkällä hetkellä eri syistä hieman lukua ottanut, eikä uuden ruudun raksittamiselta vältytty nyt kuin vain vaivoin. Hänen lävitseen hyökyi odottamattoman voimakas huimauksen tunne ja orava korjasi viime hetkellä asentoaan, ettei kauhistus olisi kellauttanut häntä hännälleen. "Pysyhän tolpillasi, niin tutkaillaanpas vähän millaisia asetelmia täältä voisi löytyä," Saukko aloitti luentonsa sormellaan satunnaisia kuvia määrätietoisesti osoitellen. "Sinä ja Adalmiina narraamassa vonkaleita suosikkispotillasi. Tässä te jonotatte leffateatteriin, tuossa otatte mittelön kuurupiilossa. Kuhertelua, kaulailua, sulosanojen kuiskuttelua korviin. Suoraan sanottuna, se olen minä jonka pitäisi voida nyt pahoin." Saukko raotti jälleen salkunkannen auki, poimi sieltä pitkäputkisen kameran, paijaili sitä hellästi käpälänsä tyvellä ja mehusteli: "Jos tälle linjalle mennään, niin saanen esitellä vaimoni. Hänen nimensä on Delilah. Kyllä, juuri sen ikivihreän laulun mukaan. Kuulin sitä usein poikasena." Komisario Saukon innolle oli pätevät perustelut: orava oli nalkissa ja kaikki ne kameran kanssa kahden kesken vietetyt tunnit olivat hänen mielessään loppuen lopuksi aina ensisijaisesti työtä nimenomaan tätä kyseistä hekuman hetkeä varten.

Vaikka Nikodemuksen tietotaito kameratekniikan saralla olikin rajallinen, sen hänkin jo yhdellä vilkaisulla osasi sanoa, ettei Saukko näitä todisteita millään halvalla pilipalivehkeellä kuvannut - kamera vaikutti ainakin valistuneen maallikon silmiin pramealta aparaatilta ja ehdasti ammattinuuskijoiden käyttämältä priimapeliltä. Oravaa ei myöskään yllättänyt se, että juuri Saukon kaltainen hieman äreä pitkänlinjanpuurtaja ja pedantti tapojensa orja voisi yhtäjaksoisella kyttäyskeikalla luoda riittävällä aikajanalla näinkin voimallisen kiintymyssuhteen kamerankaltaista sielutonta esinettä kohtaan. Saukko suikkasi kameralle suukon, laski sen sitten kieli keskellä suuta takaisin salkkuun ja kumartui taas tutkailemaan lattialle luomaansa värikästä kuvataideteosta. Hänen innosta kiiluvat silmänsä pysähtyivät yhteen kuvaan, joka näytti tuovan niihin jonkin keskimääräistä uhmakkaamman ylimääräisen ylpeyden pilkahduksen. Hän nosti sen näppeihinsä ja napsautti sitä hellästi kämmenselällään. "Tämä on näistä ehdoton suosikkini. Sinä ja Adalmiina suutelemassa rantahietikolla, juuri kun tyrsky on lyömässä mereltä päällenne. Taustalla punaiseksi värjääntynyt taivas ja mesmeroiva auringonlasku. Tämä on jo niin ikoninen potretti, että olisinpa tajunnut kehittää mokoman kerralla julistekoossa." Voiko höynäytetty maaorava enää millään selittää itseänsä näin sitkeästä sopasta kuiville?

LUUKKU 6

Nikodemuksen eteen oli levähtänyt koko hänen viimeaikainen deittailuhistoriansa graafisina värikuvina. Oli sanomattakin selvää, että näin harmillinen käänne langetti hänen aiemman lausuntonsa päälle vähintäänkin kyseenalaisen varjon. Orava päätti selkä seinää vasten ajettuna ottaa pikimmiten ohjat omiin käsiinsä. "Painakaahan puuta komisario," hän mutisi nöyrtyneenä ja suorastaan talutti Severi Saukon olohuoneen nurkkaan. Nikodemus tuuppasi nojatuolin vieraansa alle niin kovakouraisesti, että lähes kippasi äimistyneen lainvartijan sen syleilyyn ja paineli sitten rivakasti kyökin puolelle sanaakaan pukahtamatta. Saukko ei rientänyt oikopäätä perään, vaan näki tämän pikemminkin otollisena tilaisuutena tehdä huoneistossa pientä aiempia havaintoja täydentävää tutkimustyötä. Hän nousi ylös ja käyskenteli hetken vähin äänin keittiön suuntaan ajoittain vilkuillen, mutta ympäristöään samalla keskittyneen oloisesti mittaillen. Mitään hälytyskelloja soittavaa hän ei kuitenkaan pintapuolisella silmäyksellä havainnut, Nikodemuksen luukku vastasi aika pitkälti Saukon käsitystä tyypillisestä oravan majapaikasta. Runsaasti kuorenpalasia, neljä jakkaraa ja tulitikkurasioista koottu yöpöytä taatusti upottavan naavaisen divaanin vieressä. Muutama hylly, joille orava oli koonnut itselleen tärkeää sälää.

Osan esineistä, mukaanlukien pullonkorkki ja sirpale sinistä lasia, hän oli selvästi hamstrannut niiden puoleensavetävän värin ja kiillon takia, mutta Saukko oletti, että huomattava määrä hyllyillä lepäävistä epämääräisistä muruista, lastuista, palasista ja hilkkeestä oli itse asiassa tavaraa, jonka Nikodemus oli vielä aikomuksissa syödä myöhemmin. Saukko nosti seinältä taulun ja kurkkasi kokeneesti sen taakse. Ei salaista luukkua seinässä, ei taulun taakse teipattuja asiakirjoja. Saukko vilkaisi taulua ja hymähti. Akvarellimaalaus männynkävystä. Eihän se täysin hänen taidekäsitystään vastannut, mutta Saukko ymmärsi miksi se puolusteli paikkaansa juuri täällä ja kunnioitti Nikodemuksen näkemyksiä riittävästi pitämällä erityistä huolta siitä, että se on varmasti taas ripustettu seinälle viivasuorassa. Kuultuaan lähestyviä askelia keittiöstä, hän ampaisi takaisin laiskanlinnaan kreivin aikaan ottamaan vastaan oravan, joka tupsahti hänen eteensä tassuissaan kaksi höyryävää mukillista vastakeitettyä kaakaota. Saukko tarrasi mukin korvasta ja painotti: "Ette voi lämmittää mieltäni lahjuksilla. Ette tällä kermavaahtohunnulla, ettekä edes näillä nonparelleilla, mutta vatsani kiittää." Hän kohotti mukia, otti hörpyn ja viimeisteli lauseensa: "Ja makuhermoni liittyivät näemmä juuri kuoroon. Taivaallista eliksiiriä!" Nikodemus kumarsi kohteliaasti ja aloitti: "On kai siis minun vuoroni päästä ääneen." Millaisen tarinan hän aikoi etsivälle kertoa?

LUUKKU 7

Nikodemusta ei voinut vähäpätöisempienkään asioiden äärellä kutsua niiksi oraviksi, jotka iskevät laakista päälle suoran paasausvaihteen ja mahdollisesti saattavat itsensä kiipeliin lörpöttelemällä itsekontrollittomasti puolivillaista ja prosessoimatonta sanahelinää. Koska tämä nimenomainen juttu liippasi häntä nyt vielä niin epämieluisan likeltä, myös esivalmistelujen voidaan sanoa vastanneen pitkälti odotuksiin. Otus keskittyi lähes kahden minuutin ajan siihen mitä tulisi kohta ensimmäistä kertaa elämässään ääneen sanomaan, voimalauseita toistellen, tasaisessa rytmissä ilmaa sisään ja ulos puhallellen, ranteita kevyesti ravistellen ja takatassulta toiselle meditatiivisesti painoa vaihtaen. Komisariota Nikodemuksen vitkastelu ei kuitenkaan vaivannut millään lailla, oikeastaan tilanne oli pikemminkin juuri päinvastainen. Maaorava oli nyt täsmälleen siinä asemassa, josta Saukko alusta alkaen unelmoi ja hän osasi tiristellä jokaisesta pitkittyvästä nautinnon sekunnista maksimaalisen ilon irti. Toisaalta monessa liemessä keitetyllä Severi Saukolla oli jo vyöllään niin vankka työhistoria, että hän tiesi itseään kasaankokoavan epäillyn hoputtamisesta olevan kuulustelujen kannalta etupäässä vain harmia ja koki siitäkin lähtökohdasta fiksuimmaksi pidättäytyä ylimääräisistä keskeytyksistä ja antaa kärsivällisesti oravan vain vaeltaa oman eriskummallisen pikku rituaalinsa läpi.

"Hyvä on komisario, olette johdatelleet minut kinkkiseen pattitilanteeseen ja jouduttaneet ajautumistani tunnustuksen lyijynraskaalle polulle," Nikodemus sai lopulta pakotettua väkinäisesti suustaan. "Aiemmassa selonteossani minun ja Adan välisestä suhteesta saatoin sortua muutamaan vaatimattomaan irtiottoon tinkimättömimmästä totuudenmukaisuuden linjasta." Liikuttunut orava niiskautti pari kertaa ja piti pienen paussin töräyttääkseen hihasta tonkimaansa nenäliinaan. "Me rakastimme toisiamme. Mutta rakkautemme ei voinut koskaan todella olla, sillä hän oli vesikko. Selän takana supattelu ja paheksuva kyräily olisivat olleet kuolinisku sille harmonialle, jonka raivopäisenä riehuvan rovion lailla roihuava lempemme oli onnistunut välillemme synnyttämään. Janosimme vain toisiamme, emme Alvarin ja Stellan surkeaa kohtaloa." Saukko nyökkäsi, katseessaan myötätuntoinen pilkahdus. Kukapa taikametsässä ei tuntisi paikallisen Romeon ja Julian, Alvar Vompatin ja Stella Sopulin sydäntäraastavaa tragediaa? Vaikka noista tapahtumista on kulunut jo toista vuosikymmentä, useimpia metsän asukeista muistot eivät ole jättäneet tänäkään päivänä rauhaan. "Lopultakin suustanne irtoaa tekstiä, johon minäkin tohdin jo uskoa," Saukko myötäili äänensävyllä, johon oli jo sekoittunut vaatimaton pisara ymmärrystä. "Mutta antakaahan nyt kuulua, missä oikein olitte Adalmiinan katoamisyönä?" Osasiko Nikodemus löytää sutkin vastauksen tähänkin?

LUUKKU 8

Tämä oli se kysymys, jonka esittämistä Nikodemus oli osannut odottaa ja siksi hän oli jo valmiiksi ehtinyt kaukaa viisaana päättämään, että hän ottaisi vastauksessaan kiihkomielisen puolustuskannan ja lisäisi äänensävyynsä myös hieman päälleliimattua loukkaantuneisuutta. Ei hän koskaan menneisyydessään mikään varsinainen teatteriorava ollut, mutta oli silti lukemattomilla matkoillaan oppinut, että ihan jo vain pelkästään ääntä taidokkaasti manipuloimalla voi saada suotuisassa kohteessa aikaan ihmeellisen suggeroivan vaikutuksen. Vaikka Severi Saukko ei ollut henkisenä vastuksena todellakaan siitä helpoimmasta päästä, Nikodemus koki silti, että olisi kaikesta huolimatta korkea aika hypätä suoraan siihen syvään päätyyn ja testata vastustajan rajoja edes tunnustelumielessä. Hän päätyi tiuskaisemaan kiukkuisesti: "Olen pahemman kerran pöyristynyt. Tällainen syytös repii rintaani ammottavan aukon. Komisario Saukko, onko mitään, mitä te ette kehtaisi viattomalta luontokappaleelta kysyä? Riittääkö teissä tosissanne otsaa ounastella, että minä voisin näytellä jonkinlaista roolia Adalmiinan katoamismysteerissä?" Huomattuaan, että tällainen harrastelijamainen lähestymistapa pikemminkin huvittaa Saukkoa kuin tekee häneen minkäänlaista polvilleenkaatavaa vaikutusta, ääni tupsukorvan kellossa muuttui lähes yhtä äkillisesti.

Nikodemus tunsi taas itsensä lattian rakoon poljetuksi, niiskautti hartaasti ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan yhtäkkiä kuin eri oravana: "En taittaisi karvaakaan mielitiettyni kiiltävästä turkista. Olimme edellisenä päivänä juonineet tällit viiden lehmuksen aukiolle ja sinne minä myös tavoilleni uskollisena täsmällisesti hakeuduin, itse poimimani värikäs neilikkapuska oikeassa tassussa ja suklaakonvehdit liimattuna visusti vasuriin. Mutta Ada ei pettymyksekseni koskaan putkahtanut hetteikön suojista esiin, eikä hännäntyvenkään ole tuon jälkeen näkökenttääni sulostuttanut." Komisario kohotti epäluuloisena kulmakarvojaan, kumartui terästäytyneenä tuolinsa pohjalta ja aprikoi sitten puoliääneen: "Saukonvaistoni hälyttää, että jokin detalji tässä kuviossa ei nyt meinaa täsmätä." Orava katsoi häntä niin kysyvästi, että Saukko katsoi aiheelliseksi tarkentaa: "Mitenkö kuvailisin parhaiten tätä tilaa maallikolle? On kuin aivojeni sisään olisi takertunut takiainen, enkä saa rauhaa, ennen kuin olen muiluttanut sen sieltä tavalla tai toisella pois." Hän siemaisi kaakaomukinsa ripeällä huikalla tyhjäksi, sinkautti siihen etevästi sikarinnatsansa ja kairasi sitten taskustaan muistivihkonsa. Lehteiltyään sitä tovin ajan keskittyneesti, Saukon silmiin syttyi itseriittoinen oivalluksen kiilto. "Ahaa, jotakin tämänkaltaista osasinkin uumoilla!" Oliko Severi Saukko raapustanut muistiinpanoihinsa jotain, joka torppaisi Nikodemuksen väittämän palturina?

LUUKKU 9

Severi Saukko oli aina pitänyt elämäntapaan vertautuvassa rikoksia vastaan käymässään loputtomassa nujakoinnissa juuri muistivihkoaan yhtenä eittämättömästi olennaisimmista työkaluistaan. Hän oli ahtanut pääkoppansa niin täyteen sekalaista nippelitietoa, että osa siitä siivilöityi väistämättä aivoista ulos puhtaasti luonnollisen poistuman seurauksena, mutta Saukon rintaa ei silti ikinä korventanut huoli jonkin seikan leväperäisestä sivuuttamisesta, sillä hänen observaatioita ylöskirjaava kynänsä tuotti tekstiä niin vilkkaalla virralla, että noiden kansien väliin raapustellut huolellisesti laaditut huomiot eivät tulisi koskaan ohjaamaan häntä kimurantin paikan edessä ojasta allikkoa kohti. Saukko iski faktat pöytään: "Muistiinpanoissani seisoo selvästi, että olen tehnyt kiistattoman näköhavainnon teidän kahden kyyhkyläisen leikkisästä telttaretkestä taikametsän kaakkoislaidalla Adalmiinan salaperäisen katoamisyön alla." Jos oravassa riitti toistaiseksi uskoa hautoa vielä tässäkin vaiheessa toivonkipinää oljenkorsista, joihin tarrautumalla tästä alhosta olisi mahdollista pyristellä edes kutakuinkin kuivin tassuin jonkinlaisen vapaudeksi luokiteltavan puolelle, niin se viimeinen katkesi juuri. Pakkomielteisenä olentona, tämä ei tietenkään estänyt häntä kääntämästä raivoisassa vastaanvänkäämisessä seuraavaa vaihdetta päälle.

"Ehkäpä olette erehtyneet päivästä? Tai jos ette saa hämärän turvin raapustelemastanne käsialasta selvää? Vai olitteko kenties jo testanneet Esaias Peltomyyrän tislaamaa joulusimaa? Kuulemani mukaan siitä on annettu alan elukoiden piireissä vahvasti positiivisen puolelle painottuvaa palautetta." Severi Saukko pudisti tuikeana päätään ja tyrmäsi Nikodemuksen päällekäyvän kysymyspatteriston "en, en ja en," jatkaen koko lailla alentuvaan sävyyn: "Tarinassanne on niin isoja aukkoja, että voisin vaikka ajaa kärryni niiden lävitse. Eiköhän me tehdä luimu orava nyt niin, että lyöttäydyt suosiolla minun kelkkaani, meillä on valmiina juuri sinunkaltaisellesi viikarille kustomoitu sviitti. Pyhien yli raksuttava kuuri näkkileipää ja haaleaa kraanavettä on tunnetusti tuhtia balsamia kielenkantimien vetreytykseen." Nikodemus oli yrittänyt kohdella Saukkoa mielin kielin ja pikemminkin myötäillä kuin uhmata hänen jo kauas heijastuvaa arvovaltaansa, mutta nyt tuo hävytön eläin päästeli kestovihaisen kuononsa takaa vihjauksia, joiden johdosta maaoravan mitta saavutti viimeinkin täyttymispisteensä. Hän ryhdisti asentonsa ja kiersi tassunsa puuhkaan. "Villihevosetkaan eivät kiskoisi minua kotini lämmöstä juuri nyt kun joulukin on jo tuota pikaa ovella!" Voiko Nikodemuksen kallistuminen näin rohkeaan pullikointiin kostautua?

LUUKKU 10

"Meinasit siis heittäytyä hankalaksi? Ei se mitään, minulla on kyllä keinoni teikäläisten käsittelyyn." Severi Saukko kumisteli uhkaavat sanansa jostakin mustan sielunsa syövereistä niin vakuuttavalla klangilla, että Nikodemus tunsi joskus levottomassa menneisyydessä suoritetuista henkeäsalpaavista uroteoista etäisiä muistikuvia esille nostaneen ja hetkellisesti taas pinnassa piipahtaneen reteän lujahermoisuuden puuskansa karisevan hetimmiten pois kehittämästä harteille liiallista painoa. Samassa hänen seestyneelle nykyminälleen tunnusomaisemmat aristelevat luonteenpiirteet kiilasivat jälleen takaisin paraikaa valloillaan olevan tunneskaalan hallitsevaksi nimittäjäksi. Maaoravan jo normiksi muodostunut surffailu itseluottamuksessa marinoidun kovaksikeitetyn suupaltin otevalikoiman ja surkuhupaisuudessaan aikamoisen pateettiseksi kallistuvan nysveröinnin väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä pisti Saukon aivokopan kihisemään mietteitä kuin uutterasti keossaan yhteisen hyvän eteen pakertavia muurahaisia. Kuten luontevana voitaneen pitää, komisario päätyi toki ensimmäisenä siihen summittaisarvioon, että Nikodemuksen tuuliviirimäinen käytös johtuisi tietysti ainoastaan siitä, että hän nyt vain oli yksinkertaisesti henkisesti huomattavasti yleisiä keskiarvoja epävakaampi orava.

Nyt Saukon mielen päälle ryömi kuitenkin yllättävä epäilys siitä, että tuo olento pidättelisi kaiken aikaa paljastamasta jotakin olennaista osaa minuudestaan. Oli aivan kuin Nikodemus ei olisi vielä syystä tai toisesta esitellyt vieraalleen täyttä potentiaaliaan. Varmuutta Saukolla ei näille tuulesta temmatuille spekulaatioille ollut, mutta hänen asemassaan osattiin kuunnella aina vaistoja herkistyneellä korvalla ja tässä epäilyksessä oli nyt niin konkreettinen yleistuntuma, että se antoi hänelle kyllä lisäpotkua siristää oravan kanssa toimiessa silmät keskimääräistä tarkemmin auki, ennen kuin päätyisi ruotimaan hänestä minkäänlaista definitiivistä yhteenvetoa. "Jos uumoilet, että tempaudun kanssasi fyysiseen mittelöön, olet hakoteillä," Saukko kuitenkin täsmensi rehdisti heti kärkeen, tarkentaen vielä: "Selässäni juilii vieläkin kolmen päivän takainen painimatsini halkovarkaista yhyttämäni Untamo Villisian kanssa. Mutta tunnen kyllä erinäisiä itseänikin vetreämpiä mörssäreitä, jotka suhtautuvat tällaisiin suostutteluhommiin kiitettävällä pieteetillä ja taipuvat ottamaan niukallakin varoitusajalla kernaasti osaa spontaaneihin oravansiirtotalkoisiin." Severi Saukko alkoi taas penkomaan salkustaan jotakin. "Mihinkäs minä sen viimeksi tyrkkäsin? No tuossahan tuo!" Mitä viheliäistä Saukko oikein kaapaisi tällä kertaa käpäliinsä ja millä lailla se tulisi entisestään mutkistamaan Nikodemuksen piinaavaa illanviettoa?

LUUKKU 11

Saukko ei ollut vielä toistaiseksi onnistunut tonkimaan salkustaan esille mitään, mikä olisi maalannut hymyn Nikodemuksen huulille, joten orava oli jo ehdollistunut huokaisemaan ennakoivasti syvään nähdessään tuon kylmäpäisen epelin penkovan kiusaannuttavien yllätysten aarrekammiostaan sitä seuraavaa hänen rintaansa uppoavaa tikaria ja tällä kertaa tuo tikari näytti esiintyvän radiopuhelimen hahmossa. Saukko työnsi sen niin lähelle kuonoaan, että Nikodemus ei ollut ensin aivan varma, aikooko hän puhua siihen vai kenties maistaa siitä palan. Hän ohjasi peukalonsa vihreän napin päälle ja löperteli kokeneesti: "Komisario Saukko täällä, kuuleeko päämaja?" Hän toisteli sanojansa jonkin aikaa, ensin kirkassointisesti ja lopulta ääntään madaltaen, mutta vaikka ne rutinoituneesti irtosivatkin, jouduttuaan pitkäpinnaisen vaivannäkönsä palkaksi tyytymään silkkaan staattiseen kohinaan, Saukon sisällä alkoi selvästi kiehua jokin, jonka ei haluaisi ikinä nähdä pääsevän vapaaksi tuhoa niittämään. Hän pyrki kuitenkin pysymään Nikodemuksen edessä nahoissaan ja ylläpitämään roolia nimenomaan maltillisena virkaeläimenä, jonka luonteeseen liiallinen tunteiden vietävänä sätkiminen ei vain yhdisty. "Ei ensimmäinen kerta, mutta ei varmasti viimeinenkään, tämä roju nyt vain on välillä tällainen" Saukko rauhoitteli, aivan kuin olisi muka ollut tässä asiassa Nikodemukselle jonkinlaisen selityksen velkaa.

Lopulta radiohiljaisuuden rikkoi honottava ääni: "Taikametsän poliisi, Merja Kirahvi kuulee." Vaikka Saukolla oli ollut Merjan kanssa omat kahnauksensa ja heidän välejänsä voisi nykyään kuvailla parhaiten sanoilla toisen olemassaoloa sietävä, juuri nyt tuo nasaali kuulosti siltä, että luuriin livertelisi taivaasta lähetetty enkeli. Saukon ilontuuletus oli niin näyttävä, että hän katui heti tehneensä sen. Etenkin juuri tällaisten reaktioiden esitteleminen väärällä hetkellä voi olla erittäin vaarallista. Koska oravan pöydällä oli jo valmiiksi niin raskas kattaus, että hän tuskin ehti noteeraamaan tällaista hetkellistä persoonan ulkopuolelle astumista millään tavalla, Saukko päätti nyt painaa asian villaisella ja ruoskia itseään mahdollisesti myöhemmin, jos tarve vielä nostaa päätään. "Kuules Merja, täällä on nyt vähän tilanne päällä," hän alusti käynnissä olevaa kuviota. "Huikkaisitko Taavetti Hyeenalle ja Kimmo Sivettikissalle, että pujahtavat oitis rynnäkkövermeisiin ja säntäävät suorinta tietä tarjoamaan taustatukea. Osoite on..." Saukon lause keskeytyi oudosti ja hän taisteli vimmaisena sen viimeistelemiseksi, mutta sai lopulta pakotettua suustaan ulos vain sanat: "Pannahisen kaakao!" Hän vilkaisi Nikodemusta huulenpieltään vaistomaisesti kohottaen, kuin oravan viekasta laskelmoivuutta jollakin tasolla salaisesti ihaillen, sopersi sammaltaen: "Kirottu kurre..." ja lyyhistyi sitten parketille taju kankaalla. Oliko Nikodemus onnistunut kapuamaan tässä titaanien taistossa ensimmäistä kertaa niskan päälle?

LUUKKU 12

Rähmä oli liimannut Severi Saukon silmäluomet niin tiiviisti umpeen, että niiden irroittelu toisistaan oli tahdonvoimia vaativa ponnistus ja komisario tiesi, ettei tulisi selviämään siitä ilman kipua. Hän pyrkikin siksi lähestymään tilannetta äärimmäisellä varovaisuudella ja turhan hötkyilyn sijasta likisteli vähän kerrallaan, piti taukoja ja kiskaisi taas niin kauan kuin sietokykyä sillä hetkellä riitti. Homma oli siinäkin mielessä hyvä hoitaa porrastetusti, että kaikki se valon määrä, mikä aukirapisevan silmäparin takaa hiljalleen palkintona paljastui, survaisi pimeyteen totutelleet saukonaivot aikamoiseen mankeliin. Saatuaan täyden näkökykynsä takaisin, komisario sumpli nykyhetkestä summittaisen tilannearvion. Hän pötkötti Nikodemuksen sohvalla ja miljöö oli kokenut radikaalin muodonmuutoksen: koko asumus oli viljelty ääriään myöten täyteen toinen toistaan häikäisevämpiä joulukoristeita. Saukko oli ennenkin nähnyt joulukuisilla kotikäynneillään taikametsäläisten asuntoja ja tiesi, että monet eläimet olivat kyllä pienimuotoisen jouluisan somistuksen perään, mutta tämä lähestyi jo hänen näkökulmastaan jonkinlaista maniaa tai epätasapainoista egonpönkitysprojektia. Orava voisi koska vain kääriä patjansa alle tuhdin tukun tuohta ihan vain kaupittelemalla metsän asujaimistolle ryöstöhintaisia pääsylippuja viimeisen päälle puunattuun suuruudenhulluun joulumaahansa.

"Kuinka pitkään olin poissa?" pöllämystynyt jepari tivasi pirtsakalta Nikodemukselta, jolla näytti olevan armoton tohina päällä kuusipuun viimesilauksen kanssa. "En ole laskenut sekunteja siitä hetkestä, jona liihottelit höyhensaarille, mutta jos väittäisin, että uinuit kolmisen viikkoa, ampuisin tuskin arvaustani ainakaan ruokottomasti harakoille. Pidin sinut kevyessä anesteettisessa lääkityksessä voidakseni varmistaa pakollisten joulunalustraditioideni viimeistelyn." Saukko tunsi itsensä häväistyksi. Hän tuijotti Nikodemusta tavalla, jonka äänetöntä viestiä voisi parhaiten kuvailla sekasortoiseksi yhdistelmäksi epäuskoa, nöyryytystä ja kauhua. Nikodemus laski tassunsa Saukon olkapäälle, soi hänen suuntaansa huolehtivaisen hymyn ja hempeili: "Älä huoli, sait kaiken tarvitsemasi ravinnon letkuruokintana. Olen maaorava, en hirviö." Saukko puuskutti ensin raivoa, mutta vaipui sitten hetkeksi mietteisiinsä. Kieltämättä hän heräsi todella freesinä, pelikuntoisena ja hyvinravittuna keinotekoisesta koomastaan, joten tottahan sen täytyi olla, että vaikka orava toimikin väärin, ei häntä ole koko tätä aikaa ainakaan nälässä riudutettu. Saukko kampesi itsensä pystyasentoon ja yritti hahmotella seuraavaa siirtoaan tilanteessa, jossa hänet oli kiilattu dominantista asemasta mitä ilmeisimpään alakynteen. Jokin sai hänet kuitenkin höräyttämään yllättäen helpottuneen naurahduksen. Mikä ihme Severi Saukon mieltä oikein voi näin hankalassa paikassa lämmittää?

LUUKKU 13

Vaikka Severi Saukon läpitarvottavaksi olikin jo mahdutettu koettelemusta kerrakseen, Nikodemus ei ehkä sittenkään ollut vielä onnistunut takomaan häntä lopullisesti tantereeseen. Komisarion tahdoton naurunpyrskähdys antoi nimittäin kiistattoman viitteen siitä, että Saukko oli helpotuksekseen tajunnut jotakin, joka laskisi kertoimet jälleen tyylipuhtaasti hänen laariinsa. Ei aikaakaan, kunnes myös maaorava tulisi huomaamaan nahoissaan, että pikku huilitauolla käynyt kiivas mentaalinen kaksinkamppailu kääntyisi tuota pikaa vastaamaan joka suhteessa vain Saukon ajamia etuja. Mutta komisario ei ollut niitä selkärankaisia, jotka etulyöntiaseman omaavana antaisivat siitä välittömästi suoria vinkkejä vastapuolelleen. Nyt oli Saukon aika nauttia ja totta vieköön hän sen myös teki. Hän päätti ensin hieman pelailla oravan kustannuksella ja kysyi lipevästi lirkutellen: "Olet varmaankin laittanut radiopuhelimeni vuorenvarmaan jemmaan?" Komisarion piilevän sarkastinen äänensävy toki kieli, ettei hän varsinaisesti kokenut relevantiksi pidättää hengitystään sen suhteen, että oravan vastaus palautuisi myöntävänä. "Tavallaan, oi saukkoseni, tavallaan," Nikodemus kihersi takaisin pisteliäästi. "Pirstoin koko masiinan tuusan nuuskaksi ja uusiokäytin sen sitten koristeluprojektissani." Komisario ei ollut oravan tunnustuksesta moksiskaan, olihan hän jo ehtinyt tarkkakatseisena alustavasti puntaroimaan, miksi kuusenlatvan ja joulutähden väliin kiinnitetty antenni näytti niin tutulta.

Vaikka Nikodemus odottikin vastustajansa kangistuvan järkytyksestä, komisario piti häntä suorastaan pilkkanaan naurunremakalla, joka oli niin heleä, että se sai jopa Saukon itsensä hieman punastumaan. "Olette eittämättä välkky orava, Nikodemus. Mutta aivan jykevimpien nerojen kunniakastiin en teitä vielä näillä näytöillä ampaisisi päätä pahkaa lokeroimaan." Samassa Saukko alkoi ohjastamaan tassuaan kohti saappaansa vartta. Se oli selvästi manööveri, jota hän ei tietoisesti edes yrittänyt suorittaa joutuisasti, sillä komisario halusi samalla kaikessa rauhassa ihastella jokaista epätoivon värähdystä, jonka tällainen peliliike Nikodemuksen kuonolle mahdollisesti piirtäisi. Saukko aliarvioi häpeämättömästi oravan paineensietokykyä, mutta oli toki päivänselvää, että Nikodemuksen oli juuri nyt lähes mahdotonta irroittaa hetkeksikään katsettaan tuosta hitaasti, mutta sinnikkäästi bootsia kohti hakeutuvasta levottomasta raajasta. "Loisin sohvallasi kolme viikkoa tahdottomana vihanneksena, eikä siroon pollaanne juolahtanut tuona aikana läpikäydä alkeellisintakaan ruumiintarkastusta." Severi Saukko kalasti jalkineestaan revolverin ja ohjasi sen jääkylmän piipun kohti asunnon hölmistyneen oloista isäntää. "Kas näin, Nikodemus, osamme ovat taas vaihtuneet. Nyt minä määrään täällä tahdin ja sinä voit keskittyä ensisijaisesti vikisemiseen." Oliko sankarillisella maaoravallamme enää minkäänlaisia konsteja kitkutella itseään takaisin pinnalle näin paksusta sotkusta?

LUUKKU 14

Komisario Saukolla oli nyrkkisääntö, josta hän yritti viimeiseen asti olla tinkaamatta, ellei tilanteen akuuttisuus sitä sitten ehdottomasti edellyttänyt. Hän ei milloinkaan tehnyt surullisenkuuluisia kutsumattomia kotivierailujaan ilman, että olisi etukäteen haalinut mahdollisimman tunnontarkasti haltuunsa sen osoitteen haltijan taustat, jonka illanvieton turmeluun hän oli seuraavaksi rynnimässä. Vasta myöhemmällä iällä vakiintuneemman elämäntyylin omaksuneen Nikodemuksen kohdalla asianomaisen henkilöhistoria jätti kuitenkin liian monia pimeitä vuosia puhtaasti villien arvailujen varaan. Sen Saukko kuitenkin oli onkinut jotakin kautta tietopankkiinsa, että maaorava oli pitkän linjan runoilijaperheen vesa ja hänen koko nimensä oli kuin musiikkia kaikkien eläväisten korville. Vaikka komisariolla itsellään oli käytännönläheisenä tekijäeläimenä tämäntyyppisistä asioista rajallinen ymmärrys, jopa hän oli silti pakotettu myöntämään, että oravan nimi todella liikautti sisällä jotakin. Juuri siksi hän halusi nyt lyödä menestykselleen sinetin valjastamalla sen hyödykseen. "Koska asioiden vallitsevaa tilaa voisi luonnehtia varsin viralliseksi," mahtaileva Saukko virkkoi voitonriemuisesti säteillen, "jos vain sallitte, herra Nikodemus-Dikodemus Maaorava, etutassut vitkasti kattokruunua kohti. Voitte nimittäin tällä kellonlyömällä luokitella itsenne taikametsän vastuunsa kantavan esivallan pidättämäksi."

Nikodemuksen tassupari löysi kyllä alustavasti kohoavan liikeradan, mutta oravan äkättyä sortuneensa suorittamaan pikemminkin vaistonvaraisen hetkeen reagoinnin kuin minkäänlaisen kouraisevan pelkotilan motivoimana, hän painoi ne taas päättäväisellä rytmillä likemmäksi maton huomaa. Saukon perfektionistiselle luonteelle ei mitenkään riittänyt, että Nikodemus tuntisi olonsa vain hieman epävarmaksi, hän halusi keinolla millä hyvänsä tukahduttaa tuon näsäviisaan karvapallon puistatuksiin. "Jos tulkitsette kyvykkyyteni suostuttelun saralla vaillinaisiksi, niin tämän kapistuksen sisällä lymyää kuusi kumppaniani, jotka ottavat kernaasti vetovastuun hoteisiinsa." Orava hymähti arrogantisti ja painotti kantaansa toistamiseen, sormeaan nyrpeää oikeudenpalvelijaa kohti ärhäkästi heristellen: "Kotini on linnani ja tämän tönön seinien ulkopuolelle en liikahda yhtä mielistelevää teatraalista nytkäystäkään. Olette siis pakotettu toimimaan omatuntonne sanelua myötäillen." Nikodemuksen hullunrohkea niskurointi ei kuitenkaan vaikuttanut jarruttavan piirun vertaa Severi Saukon ylikierroksilla jyskyttävää fanaattista draivia. "Sepäs vasta sattui, hallussani kun ei nähkääs ole laisinkaan omaatuntoa termin perinteisimmässä merkityksessä. Ex-vaimoni Anu meni aikoinaan pihistämään sen minulta osituksessa." Hän tähtäsi keskelle maaoravaa ja painoi liipaisinsormen pohjaan. Olivatko Nikodemuksen päivät nyt luetut?

LUUKKU 15

Saukko hätkähti, kun optimistisin ennakko-odotuksin kohotettu ase sylkikin sisuksistaan lippaan täydeltä pelkkää ei-oota. Hän ei lannistunut kertalaakista, vaan jatkoi neuroottista liipaisimen naksuttelua lähes puolitoista minuuttia, mutta kokeellisille klik-äänille sävellettyä riitasointuista pienoissinfoniaa lukuunottamatta pyssy ei kommunikoinut käyttäjänsä kanssa edes nyrpeän pihahduksen verran. "Näitäkö kaipailit?" Nikodemus tiedusteli kalseasti kyräillen ja esitteli kourassansa lepäilevää luotiterttua kuin kuutta vastapoimittua marjaa. Saukko oli tyrmistynyt ymmärtäessään, että vaikka ohikiitävän hetken ajan hän uskoi vielä vakaasti pujottaneensa silmukan niin tiukasti Nikodemuksen kaulaan, että teki maaorava sitten minkä liikkeen tahansa, hän vain rimpuilisi sitä vääjäämättä kireämmälle, juuri nyt tuo samainen kohtalon köysi otti kyseenalaisia ensiaskeliaan kohti hänen oman kaulansa ympärille pingottumista. Nikodemusta ei sen sijaan pidätellyt nyt mikään. Hän oli ensimmäistä kertaa niin häkeltynyt briljantin nokkeluutensa edessä, että näytti vaipuvan hetkeksi jonkinlaiseen hegemoniseen psykoosiin, jota ei kuitattaisi läpikuljetuksi, ennen kuin Saukkoa olisi koeteltu leikkimielisen pikku nöyryytyksen keinoin. "Hyvä on, saat nämä takaisin," orava täräytti ja alkoi yksi kerrallaan nakkelemaan panoksia juuri vedättämäänsä tomppelia kohti.

Saukkoa sapetti se rehvasteleva tyyli, jolla Nikodemus otti hänelle suotuisan tilanteen haltuun. Komisario piiskasi jo itseään aivan riittävästi siitä, ettei aseen köykäisempi paino ollut heti herättänyt hänessä riittäviä epäilyksiä vilunkipelistä. Nikodemuksen tapa antaa se viimeinen niitti hänen häpäisylleen oli kieltämättä omintakeinen, mutta Saukko ei tuntenut kehoaan hyväillyksi jonkun pyöritellessä veistä haavassa, käyttäisi orava sen kääntelyyn sitten mitä metodia tahansa. Maaorava ei liikauttanut karvaakaan hätiköiden, vaan vaikutti luoteja viskoessaan nautiskelevan keskittyneesti jokaisesta heitosta. Heittää hän kyllä osasi, kurre oli kaatanut heitoillaan markkinoiden kojuilla niin monituisia keiloja, että erilaisiin pehmoleluihin hukkunut Adalmiina oli jo ottanut asiakseen alkaa vaivihkaa unohtelemaan osaa niistä eri puolille taikametsää. Neljällä ensimmäisellä kaarella hän osui Saukkoa kuonon seudulle ja viides otti kimmokkeensa komisarion rinnuksilta. Kuudennen kudin kilahtaessa keskelle sinivuokon otsaa lähes tismalleen silmien väliin, orava julisti paatoksellisesti: "Tuliaseisiin hairahtuminen ei myötäile urheiluhengen jalointa koodistoa. Komisario Saukko, tämä kielii luonteen heikkoudesta. Jos haluat kohdata minut, teet sen tasaväkisistä lähtökuopista jyrsijä jyrsijää vastaan, ilman meitä vastustajina eriarvoistavaa tuhon arsenaalia." Joutuiko Severi Saukko nyt tarttumaan Nikodemuksen iskemään haasteeseen?

LUUKKU 16

Komisario Saukko kumartui, noukki vitkastelevasti lattialta pari passelisti koipiensa juureen laskeutunutta luotia ja ujutteli ne sitten hillityn eleettömästi pistoolinsa täytteeksi. Naksautettuaan lippaan kiinni, hän virnisti koruttoman ivallisesti ja lohkaisi oravalle äänellä, jonka epäterve huvittuneisuus laittoi suorastaan väreilemään: "En tarvitsisi kahta, olinhan tarkka-ampumisen saralla vuosiluokkani priimus, mutta pääasiallinen periaatteeni on ollut, että revolverissa tulisi aina pyrkiä säilyttämään vähintään sitä yhtä mahdollisesti ratkaisevaksi kääntyvää varakutia. Kuinka vapauttavaa, etten joudu nytkään tinkimään toimintamalleistani." Maaorava parkaisi ja lätkäisi itseään kämmenellä otsaan. Hän oli ennenkin tehnyt hetken mielijohteesta asioita, joiden suhteen kallistui hyvinkin pian katumapäälle eli ei hän sikäli osannut enää pitää outona, että spontaanisti pirskahteleva viettien kirjo oli saanut hänet taas moiseen mielettömyyteen sotkeutumaan, mutta ei tuntunut silti itsetuntoa hellivältä myöntää, että tämä twisti olisi ilman muuta ollut estettävissä pitämällä edes pieni osa järjenhiventä henkitoreissaan. Nikodemuksen mielessä vieraili jo ajatus siitä, että ehkä Saukko osui sittenkin oikeaan. Hän tiesi taipuvansa toki satunnaiseen kekseliäisyyteen, mutta ei ressukalla ollut tälläkään esityksellä taikametsän terävimpien maaoravien valiojoukkoon mitään realistisia edellytyksiä kurkotella.

"Ja nyt, ripein marssiaskelin ovea kohti," Severi Saukko käskytti. Hän oli puhtaasti omimmassa elementissään ja jokainen Saukon itsetietoinen liike kertoi, että komisario koki syntyneensä vain tätä nimenomaista tilannetta varten. "Sinulle valkeni kaiketi jo, että varoituslaukaukset eivät kuulu ominaisimman toimialani piiriin. Minua johdattavat vain eläimelliset selviytymisvaistot, joista on riisuttu kaikki ylimääräinen tunnelataus. Sorrun välillä ylilyönteihin, joita voin toki katua ohimenevän hetken, mutta märehtimään en niitä jää, koska nekin ovat lopulta vain syväänjuurtunut osa edustamani eläinlajin biologista käyttäytymispalettia." Nikodemus ei totellut komentoa, vaan korotti suivaantuneena ääntään ja ärähti sointivärillä joka oli niin äkeä, että sellaista on harvoin, jos koskaan, yhdenkään muun oravan suusta soljunut ulos: "Nyt tämä pelleily saa luvan riittää." Maaorava viuhtoi tassullaan päälakensa yläpuolelle jäävää ilmaa ja karjaisi vieläkin syvempää murinaa ilmaisuunsa lisäten: "Saukko, olen tätä myöten täysi!" Komisario tiedosti heti, että esitys oli kulkeutunut jälleen seuraavaan näytökseen ja kuulosteli tarkalla korvalla oravan jokaista sanaa. "Haluaisin pitää tämän portin suljettuna, mutta ette jätä liiemmälti vaihtoehtoja. Olette kerjänneet koko lyhyen tuttavuutemme ajan, että tekisin tämän teille, joten saamasi pitää veikkoseni, saamasi pitää." Mitä kärttyisä maaorava voisi tuittupäissään tehdä?

LUUKKU 17

Ikivanhat kansantarut olivat iskostaneet perimätiedon kautta taikametsäläisten selkäytimiin, että maailmassa oli ennen muinoin elellyt jopa varsin ruhtinaallisia määriä tismalleen Nikodemuksen kaltaisia maaoravia. Vaikka nuo normeista poikkeavat oravat taipuivatkin hakeutumaan noina aikoina laumansa suojiin, he kykenivät silti pääsääntöisesti sopuisaan yhteisymmärrykseen muun faunan kanssa, eivätkä esitelleet epäluuloja herättäviä taitojaan kuin niissä tilanteissa, joissa kokivat turvallisuudentunteensa peruuttamattomasti uhatuksi. Mutta koska kaikki nämä olivat pelkkiä iäisyyksien ajan eläinten kuonoista kuonoihin levinneitä myyttejä, joihin oli luultavasti ympätty matkan varrella rutkasti kirjurinlisää, niin jopa nekin, joilla piisasi vielä uskoa hassahtanutta legendaa kohtaan olivat itsekin kuitenkin kallellaan siihen vinkkeliin, että jonkinlaisen sukupuuton oli ollut vain pakko niittää jo useampi vuosisata takaperin nämä todellisuudelle vieraat entiteetit maan kamaralta. Siksi oli jopa taikametsän mittapuulla aikamoinen kummastuksen aihe, että tällainen luonnontieteellisesti mullistava reliikki menneestä oli onnistunut pitämään sukulinjansa selittämättömällä tavalla hengissä näihin päiviin saakka. Ei Nikodemus ehkä lajinsa viimeinen ollut, mutta ei hän ainakaan itse toisesta samanlaisesta tiennyt. Adalmiina oli ainoa, joka tiesi kuka Nikodemus oikeasti oli ja orava olisi halunnut pitää tilanteen sellaisena, mutta jos joku voisi enää Saukon pysäyttää, niin senhän oli silloin oltava tämä.

Nikodemuksen maneerit kielivät tällä hetkellä ehdottomasta luotosta omaa tekemistä kohtaan. Logiikka olikin pettämätön: jos hän oli todella aikeissa tehdä nyt jotakin näin drastista, niin sittenhän mitään hätää ei hänen kannaltaan toki ollut. Omasta erinomaisuudestaan vakuuttunut maaorava koki, että nyt olisi aika kaivaa heti ne kovat keinot käyttöön. Hän päätti pitää komisariolle ripittävän puheen. Äkämystynyt jyrsijä aloitti heltymättömän sähähtelynsä: "Olette millä tahansa mittapuulla estimoituna ennätyksellisen sietämätön saukko. Tunkeuduitte ilman etsintälupaa sellaisten seinien sisään, jotka ovat minulle pyhiä. Ettekä lopeta kursailematonta idylliani ryöpyttämistä ennen kuin olette sohotelleet minua sydämettömästi reikäraudalla." Hän haukkaisi välissä happea ja jatkoi vaahtoamistaan: "Kerroitte olevanne horjumattoman vakuuttunut siitä, että metsän asukkien keskuudessa kummeksuvaa supattelua kirvoittaneet erityiset kykyni olisivat pelkkää heikkopäisten hupakkojen haihattelua. Komisario, se mitä nyt kuulette voi tulla teille järkytyksenä, enkä oikein tiedä miten pukisin tämän diplomaattisesti sanoiksi, mutta tällä kertaa huhupuheet osuvat pääkohdiltaan linjaan tosiasioiden kanssa. Minä olen juuri se, joksi muut eläimet minua luulevatkin." Orava kohotti tassunsa jäntevästi ilmaan ja ojensi ne uhkaavasti Saukkoa kohti. Samassa hänen silmiinsä leimahti häiritsevä punainen tuike. Mitä iänkaikkista tässä oli nyt tapahtumassa?

LUUKKU 18

Saukon katsantokannasta käsin tilanne oli juuri liukunut niin hyiseen käännekohtaan, että hän laukaisi epäröimättä aseensa, mutta luoti pysähtyi jonkinlaiseen näkymättömään seinään, aiheuttaen pelkästään vaimean tussahduksen, joka sai ilman heidän välissään väreilemään muutaman sekunnin sinisesti aaltoillen. Komisarion ensireaktio oli kohottaa välittömästi sormi pois liipaisimelta. Hän ei kauaskantoista ajattelua puoltavana eläimenä tulisi heittämään sitä elintärkeää lippaan viimeistä panosta haaskioon yrittämällä samaa temppua harkitsemattomasti heti perään uudelleen. Maaoravan pitäisi sitä ennen olla omalla aikataulullaan valmis purkamaan tuon ympärilleen äkkiarvaamatta kohonneen, absoluuttista suojaa suovan salamyhkäisen energiakupolin. "Jos usko Saukko ei taian voimaan, alkaa lain koura nyt levitoimaan," Nikodemus loitsusi auransa sisältä täysin omaan todellisuuteensa upottautuneena ja komisario pani hölmistyksekseen merkille, että hänen kengänpohjiensa ja parketin väliltä oli kadonnut kaikenlainen suora kosketusyhteys. "En tiedä mitä nyt on tekeillä," Saukko analysoi olosuhteisiin nähden jopa hilpeän pragmaattisesti, "mutta taisin juuri luiskahtaa henkilökohtaisen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja jokainen soluni suorastaan parkuu, että tätä sorttia on syytä odottaa tuota pikaa roppakaupalla lisää."

Hetken aikaa Severi Saukko tunsi myös outoa poltetta sitoutua Nikodemukselle elinikäiseksi orjaksi ja ottaa uudeksi elämänmissiokseen vain ylimmäisen valtiaansa jokaisen käskyn pyyteettömän noudattamisen, mutta riittävä lohko komisarion aivoista tiesi koko ajan mitä orava yritti ja siksi hän piti kyllä raudanlujalla mielenmaltillaan tarkasti huolen siitä, että se nyt vallitseva lohduton ylivoima, jonka opponentti oli hänestä täysin sääntöjenvastaisilla yliluonnollisilla vippaskonsteillaan tempaissut, löytäisi silti jatkossa pelkästään fyysisiä ilmenemismuotoja. Severi Saukon tomumajan kohottua tiirailemaan oravan puuhia yläkantista käsin, Nikodemus päätti tehdä panoksiin tuntuvan korotuksen ja tempaantui halkomaan ilmaa oikeaa tassuansa hiuksianostattavalla liikekielellä ympyrän muotoisesti rullaten ja yhtäaikaisesti hurmoksellisesti messuten: "Jos pelkkä leijuminen Saukolle kehnosti maittaa, täytyy lentorataan vähän kierrettä laittaa." Tuohtunut Saukko kieppui pian päätähuimaavaa kyytiä lampunvarjostimen ympärillä ja hänen kierrostahtinsa vain vilkastui sitä mukaa, kun maaorava tehosti hektisen kerimisensä vuolasta tempoa. "Laskekaa minut heti alas," Saukko maanitteli, "niin lupaan muiluttaa aatoksi selliinne kanttiinista ylijääneen luumutortun ja pahvimukillisen huoneenlämpöistä glögiä." Oliko orava valmis alistumaan näinkin jyrkkään komentoon?

LUUKKU 19

Severi Saukon tuulispäinen lentovauhti vaimentui vaiheittain, kunnes hälyttävät sakkauksen merkit alkoivat ennen pitkää määrittelemään koko prosessin kulkua uusiksi. Töksäykset rupesivat verottamaan uskottavuutta Saukon liidon sulavuudesta ja kuten ennakoitavissa oli, se hyytyikin lopulta lässähtäen kesken kierroksen. Komisario ei tipahtanut heti maan pinnalle, vaan leijaili vielä ilmassa muutaman sekunnin täysin stabiilina ja mätkähti vasta sitten näyttävästi jyskähtäen kanveesiin. Millä tahansa muulla hetkellä orava olisi saanut siitä pitkäksi aikaa lystikästä muisteltavaa. Poissa tolaltaan oleva Nikodemus oli nimittäin myös tahollaan tuupertua, mutta sai polvistaan vaivalloisesti tukea ottaen keploteltua itsellään vertikaalisen asennon. Voimakenttä hänen ympäriltään hävisi, päästäen hyvästeinä vain muutaman sähköisen särähdyksen ja mielipuolinen kiilto maaoravan silmissä palasi vastaamaan niitä normaaliasetuksia, joihin Saukko oli jo ehtinyt itsensä totuttamaan. Mikä ikinä Nikodemus hetki sitten olikaan, vanha orava oli palannut takaisin. Ja juuri tämä oli ollut alusta saakka maaoravan alitajuntaan huolellisesti kätketty huoli. Nikodemuksen 500 vuotta sitten eläneet esivanhemmat pystyivät varmasti aikoinaan mässäilemään näillä luonnonlahjoilla tuntikausien mittaisia rupeamia, mutta jo muutama minuutti tällaista rääkkiä tuntui imevän meidän oravamme tyhjiin kaikesta siitä, mikä häntä vielä osapuilleen piti hauraasti kasassa.

Itseoppineena modernisoituneemman todellisuuden oravana Nikodemus ei olisi voinut ikinä kokonaisvaltaisesti edes sisäistää näin kallisarvoisia muinaisia erikoistaitoja ilman ansioitunutta mentoria tai muiden vastaavia kykyjä omaavien sisäpiirivinkkejä vilisevää vertaistukea. Hän voisi kyllä heitellä muutamia vaatimattomampia pikkutaikoja jo tunnin tai kahden päästä. Niillä voisi ehkä yrittää hämätä Saukkoa, mutta minkäänlaista edes etäisesti äskeisen kaliiberin meininkiä ei olisi mahdollista lyödä vireille, ennen kuin maaorava olisi lataillut akkujaan vähintään viiden tunnin session yli. Näitä väliaikaetappeja odotellessa, hän oli taas oma tylsä itsensä. "Kiitos kaunis Nikodemus, teitte verrattoman palveluksen," Saukko vikisi kivulloisesti maanraosta käsin. "Laskiessanne teidät alas vai? Älkää eläin hyvä suotta turhasta kiitelkö," läkähtymispisteessä tuskaileva orava puuskutti. "Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului teidän singauttamisenne myös vastapäivään, mutta olen treenannut tätä aiemmin vain sisiliskoilla ja onkimillani kaloilla. Jos voisitte edes aavistaa, kuinka valtavasti maaoravamahtia noinkin topakan näätäeläimen kieputtaminen katonrajassa tämän kokoluokan yksilöstä rohmuaa." Saukko hilasi itsensä kylkiasennosta istumaan, viritti kuonolleen makeilevan virneen ja liehakoi sitten äänialalla, joka tuntui muuttavan jokaisen sanan peipposten luritteluksi: "Mutta enhän minä täsmälleen siitä kiittänytkään, oravaiseni." Ja mistäköhän Saukon kiitos sitten saattoikaan kummuta?

LUUKKU 20

"Alastulo ei toden totta ollut se suoriutumisalue, josta mielestäni selviydyin raadollisella lentotunnillani salskeimmin, mutta näin käänteentekevän oivalluksen vuoksi olen kernaasti valmis luovuttamaan sallimukselle vaihdossa pari triviaalia sinelmää," Saukko tuumaili niin tyytyväisenä herutellen, että hän vaikutti varsinaisen puhumisen sijasta pikemminkin kehräävän jokaisen sanan systeemistään ulos. Lievistä jomotuksistaan huolimatta, valaistumiskokemuksen jälkihöyryt sipaisivat hänen kuonolleen elinvoimaisen hehkun. Talon isäntä peilaili tapahtumia huomattavasti pessimistisemmistä katsantokulmista. Tässä asunnossa oli yksi kriittinen suunta, johon Nikodemus ei olisi ikinä mielinyt tarkkavainuisen Severi Saukon osoittavan minkäänlaista seikkaperäisempää perehtymistä ja siksi orava kokikin nyt suunnattoman tuskastuttavana, että tunnetusti aina siihen katkeraan loppuun saakka hellittämättömästi ratkaisun avaimia jahtaavan komisarion koko maallinen mielenkiinto tuntui äkillisesti osoittavan tuon liian kauan häntä piinanneen provokatiivisen nuuskun jokaista karvaa juurikin sitä kohti. "Putoamishetkeeni kytkeytyneeseen äänimaailmaan liittyi jotakin disruptiivisen hämärää," Saukko selvitteli päällimmäisiä tuntojaan, mutta epäselväksi jäävästä vaimeasta muminasta päätellen enemmän mietteidensä jäsentelemiseksi, kuin tahtoakseen pitää nimenomaisesti maaoravan edes pääkohdiltaan kärryillä vilkkaan ajatuksenjuoksunsa eri vaiheissa.

Hermopaineiden valpastamat aistit voimistivat Nikodemuksen aivokuoren alla kaappikellon sekunteja mittaavan viisarin ääntä niin ankarasti, että päänsisäisestä tikityksestä muodostui hetkellisesti oravan koko todellisuus. Polviasentoon könynnyt Saukko toi ohikiitävästi hänen mieleensä viimeinkin tavoitteisiinsa yltäneen löytöretkeilijän, komisarion sivellessä tassullaan hellin vedoin mattoa laidasta laitaan, aivan kuin kaikki maailman salaisuudet odottaisivat häntä jonnekin syvälle sen alle kätkettyinä. Hän nakutteli tuokion verran rystysillään rajatulla alueella levittyvää lattiaa, otteissaan niin herkeämätöntä syventyneisyyttä, että sitä tapitellessaan koko orava tuntui hiljalleen metamorfoituvan yhdeksi isoksi kylmäksi väreeksi. "Normaali, normaali, normaali, normaali..." Saukko horisi mietteliäästi, kuin hokien jotakin omintakeista parantavaa mantraa. Kopautettuaan nyrkillään prikulleen sitä pistettä, johon oli vain hetkeä aiemmin pakotettu olosuhteiden toimesta luunsa laskemaan, komisario naulasi oravan silmiin niin suoran katseyhteyden, että Nikodemus tunsi sen porautuvan takaraivon kautta suoraan hänen lävitseen. Saukko latasi pokerinaamalla: "Ontto." Maaorava joutui kohdistamaan katseensa rintaansa surumielisen tietoisena siitä, kuinka syyllistävän sanattoman viestin hänen päänsä varomattomasti heilauttama liike oikein tulisi Saukolle lähettämään. "Nikodemus, onko tässä taloudessa kellari?" Mitä orava voisi tähän enää sanoa?

LUUKKU 21

"Kellari olisi minulle jymy-yllätys," väkinäinen maaorava hangoitteli vielä uhmakkaasti räikeitä itsestäänselvyyksiä vastaan, mutta tuulesta temmattu väittämä tuntui tässä vaiheessa generoivan Severi Saukossa lähinnä hillittyä hymynkareilua ja Nikodemuskaan ei välttynyt noteeraamasta, että tuohon hymyyn oli liitetty jotakin sellaista, jota hän jakeli vain harvoille ja valituille: kätketty pisara aitoa lempeyttä. Vaikka komisario ei tietenkään aikoisi päästää oravaa sen takia pälkähästä nuukemmilla sanktioilla, Nikodemuksen kaistapäinen periksiantamattomuus sai Saukon rautakuoren säröilemään niin epäluonteenomaisesti, että hän alkoi yllättäen löytämään oravan tulisieluisesta niskoittelusta missä tahansa mahdottomaksi ajautuneessa umpikujassa jopa hellyyttäviksi mieltämiään piirteitä. Mihinkään teennäisen ryökäleen tuottamaan jonninjoutavaan lööperiin Saukkoa ei saatu silti enää retkautettua, hän oli jo muodostanut kohtalaisen selkeän yleiskäsityksen siitä, mistä puusta tuo nisäkäs oli oikein veistetty. Komisario kääri maton rullalle ja kumartui sitten tarkastelemaan syväluotaavammin, voisiko sen alta paljastua jotakin hänen ennakkovisionsa verifioivaa. Orava painoi samassa silmänsä kiinni ja upotti koko kuononsa syvälle tassujensa kätköihin. Hänellä oli jo riittävästi sarkaa sydämentykytystensä taltuttamisessa, kaikki ylimääräinen huoneessa nyt tapahtuva olisi automaattisesti siitä pois.

Komisario jäljitti lattiasta pian haluamansa kohdealueen ja käpälöi sitä hetken aikaa sellaisen itsetyytyväisyyden ohjailemana, että jos maaorava olisi hennonut kurkistaa, polttomerkintä tuosta näystä olisi varmasti käristänyt hänen aivoihinsa loppuiän ajaksi yön pimeinä tunteina kummittelevan muistijäljen. Saukko syötti sorjalle huiskahännälle pöyhkeillen vastapallon: "Eli nuo tuossa eivät ole saranoita, eikä tämä tässä suinkaan mestarillisesti kätketty tassunsija?" Hän ei jäänyt vartoilemaan millaisella reaktiovalmiudella Nikodemus takeltelisi sisältään seuraavan vastaiskunsa, vaan löi antiteesiaan vasta kuumeisesti kypsytelleen oravaparan ällikällä repäisemällä lattialuukun auki korviavihlovan natinan siivittämänä. "Molemmin puolin uuvuttava lentonäytös taisi vohkia hihastanne viimeisen sinne varastoimanne ässän," komisario ylvästeli ja kiersi taas liukkaan tassunsa kuudestilaukeavan kahvalle, "joten tästä lähtien tahtipuikkoa huiskuttelen pelkästään minä." Severi Saukon kanuunassa vaani vielä yksi luoti ja komisario oli jo paatuneessa mielikuvituksessaan kaivertanut sen kylkeen tietyn kaksiosaisen etunimen. "Näyttäkääpäs tietä, pirpana," hän komensi happamasti. Maaorava pujahti päihitettynä lattiaan avautuneeseen pahaenteiseen koloon ja alkoi vaappumaan Saukon taskulampun valokeilassa hyytävästi narskuvia portaita kohti säkkipimeätä pelon kammiota. Mitä kauhistuttavaa voisikaan parivaljakkoa vielä kellarin pimennossa odottaa?

LUUKKU 22

Rappuset kellariin olivat läpeensä lahonneet ja ilmeisesti jo rakennusvaiheessa niin huterasti kokoonkyhätyt, että eläinten laskiessa niille varovaisesti takatassujaan, jokainen porras tuntui suovan heille kiitoksena aina hitusen edeltäjäänsä riipaisevamman tuskanrääkäyksen. Nikodemukselle tässä ei ollut tietenkään enää mitään uutta, mutta komisarion mieltä kaihersi pelko, että nuo vertahyytävät kiljahdukset voisivat vielä myöhemmin raivata reitin hänen uniinsa. Kaksikon selätettyä alimman askelman, Saukko mesosi oravan toistuvaan vastahakoisuuteen jo ennakoivasti leipääntyneenä: "Nikodemus, tiedät kyllä valokatkaisimen eksaktin sijainnin. Ole niin kiltti, äläkä tee enää tästäkin mitättömästä sivuseikasta turhanaikaista tahtojen taistelua." Maaorava oli kuitenkin monesti aikaisemminkin selviytynyt seikkailujensa tiimellyksessä kiperistä vaaratilanteista kääntämällä juuri viivyttelyn omaksi raivostuttavaksi taidemuodokseen ja vaikka kellari näyttäytyikin hänelle niin tuttuna ympäristönä, että Nikodemus olisi toki osannut mennen tullen suunnistaa siellä sokkona minne vain, valonlähteen äärelle hakeutuminen vaikutti nyt tuottavan tuolle ajanpelaamisen virtuoosimaiselle mestarille ylitsepääsemätöntä päänvaivaa. Saukko pyyhki sitä odotellessaan lamppunsa leimua kellarin kuluneisiin nurkkiin ja oli jo valmis summaamaan ääneen rohkaistuneen ensihavaintonsa: "Ei moitteen sijaa missään."

Komisario Saukko ei olisi kuitenkaan rohjennut villeimmissä laskelmissaankaan ennakoida, millaisen hirmunäyn taskulampun seuraava sattumanvarainen sohaisu pimeässä huoneessa hänen silmiensä eteen vielä petaisi. Valokiila leikkasi sekunniksi pöydälle, jonka päällä näytti lojuvan hämäräperäinen, tummanpuhuva kumpare. Saukko kiepautti valon takaisin sitä kohti ja tunnisti tuon mytyn liikkumattomaksi, häntää lukuunottamatta kaikista raajoista köysiin kiedotuksi eläinhahmoksi. "Orava, verkkovirtaa kehiin ja sassiin!" komisario määräsi jämäkästi ja alistunut Nikodemus räpsäytti kattovalon porottamaan Saukolle informatiivista valkeuttaan. Vaikka otuksen koko pääkoppa olikin peitetty mustalla hupulla, ruumiinrakenne ja sydämen muotoinen syntymämerkki hännänkärjessä eivät jättäneet minkäänlaista sijaa alternatiivisille tulkintamalleille: tuo työpöydällä sidottuna retkottava murheellinen olento oli Adalmiina Vesikko! Komisario luuli jo nähneensä uransa aikana kaiken, mutta tämä oli jo jotain uutta hänellekin, joten otti luonnollisesti aikansa, ennen kuin Saukko sai viimeinkin pinnisteltyä ulos: "Nikodemus, vankilapöperöihin totutellessaan tuollainen herkkusuu tihrustaa ensin itkua, mutta koska joudut imuroimaan niitä kitusiisi seuraavat kymmenen joulua, tulet vielä yllättymään iloisesti, kuinka sujuvasti jopa kaltaisesi kulinaristin makunystyrät turtuvat." Näinkö makaaberia päätöstä kohti Nikodemuksen saaga olikin kaiken aikaa vääjäämättömästi kitkuttanut?

LUUKKU 23

Samalla hetkellä Adalmiina puuttui peliin heivaamalla etu- ja takatassunsa yläasentoon ja lietsomalla ne sitten metkaan vispaavaan viuhkeeseen. Jo muutaman pieteetillä suoritetun näppärän pyöräytyksen jälkeen kaikki häntä edes pintapuolisesti koskettaneet näennäiset remmiviritelmät näyttivät solahtavan tuosta sirosta vartalosta taianomaisesti irti. Kuoriuduttuaan taitavasti lavastetusta kiipelistään, hän tarrautui huppuunsa ja riuhtaisi sen eloisasti keikistellen päästään. Saukko oli kohdannut aiemminkin onnellisia eläimiä, joten hänellä oli kyllä jämerä yleiskäsitys siitä, miltä sellaisen kuuluisi suurin piirtein näyttää, mutta mikään ei olisi voinut valmistaa häntä siihen, että juuri tämän hupun takaa paljastuva kuono voisi ylipäätään vielä jonakin päivänä kylpeä näinkin väkevässä vastarakastuneen euforiassa. "Yllätys, komisario!" Adalmiina hihkaisi helisevästi keimaillen. "Kuuntelin yläkerrassa ylläpitämäänne raskassoutuista jaarittelua ja kun vaikutitte tekevän ensimmäisiä siirtojanne tännepäin, riehaannuin vallattomuuttani hieman jekuttamaan teitä. Toivottavasti ette tykkää kepposestani liikaa kyttyrää?" Adalmiina osoitti kysymyksensä myös Nikodemukselle, koska mikään tästä hulluudesta ei ollut tietenkään maaoravan masinoimaa. Adalmiinan huumorintaju sivakoi välillä niin omaperäisillä laduilla, että Nikodemus oli jo pikkuhiljaa hyväksynyt sen, ettei hänkään vain aina pystynyt seuraamaan vesikkoa niin pitkälle perässä.

"Minä olen muuttanut tänne asumaan. Pidimme teidät tajuttomana vain, että saisimme viettää romanttista laatuaikaa kahden. Katsos kun..." Adalmiina keskeytti lauseensa ja esitteli käpälänsä kiintopisteenä kiiltelevää timanttisormusta onnesta sädehtien, "Nikodemus aikoo tehdä minusta Adalmiina Maaoravan." Severi Saukko joutui hetken tasaannuttamaan liian rivakasti porhaltanutta pulssiaan ja sulattelemaan kaikkea juuri tapahtunutta. Lievä huojennus valtasi hänet kyllä, mutta siitä nauttimista mutkisti liian monet ilmassa edelleenkin avoimena leijuvat kysymykset. "Palaset alkavat selvästikin loksahtelemaan luontaisimmille paikoilleen ja jos kaikki tämä tapahtui rakkauden tähden, tulette vielä huomaamaan, ettei edes kaltaiseni jäärä ole täysin vailla anteeksiantoa. Mutta kakistakaahan ulos, tarkalleen ottaen mitä mieltä minun oikein pitäisi olla kaikesta tästä loputtomasta kiemurtelusta, valehtelusta ja yhteistyöhaluttomuudesta? Lieventävistä asianhaaroista huolimatta, teillä taitaa siis kaikesta huolimatta olla jotakin hirvittävää salattavaa?" Nikodemus ja Adalmiina tiirasivat toisiaan noloina ja pala kurkussa valahti molempien kaulalla synkronoidusti alaspäin. Kompetentti Saukko teki sen taas. Hän oli jälleen kerran edennyt tutkimuksissaan sen ratkaisevan etäisyyden päähän ja oli perin ilmeistä, että pariskunnan riskialtis peli oli nyt loppuunpelattu. Mikä oli se karmiva salaisuus, jota he yrittivät piilotella?

LUUKKU 24

"Adalmiinalla on haku päällä," Nikodemus tilitti murenevalla äänellä. "Hillopurkillinen parkkisakkoja. En millään voi uskoa, että hän olisi kertaakaan nähnyt vaivaa pysäköidä potkulautaansa koordinaatteihin, jotka limittyisivät edes välttävästi linjaan taikametsän yleispätevien liikenneperiaatteiden kanssa." Maaorava pani merkille, että hänen helposti syyllistäviksi miellettävät sanansa resonoivat Adalmiinaan lohdutonta niiskutusta ja tärinää laukaisten. Hän tarrasi vesikkoa välittömästi tiukalla puristusotteella tassusta. Aina kun ajoittaista alakuloa kohti vaipuva Ada oli harhailemassa mielensä pimeälle puolelle, tämä oli juuri se välittävä myötätunnon ele, jonka rauhoittavan vaikutuksen orava jo tiesi opastavan vesikon takaisin muiden joukkoon jostakin rajan takaa. Saukko suki hetken viiksikarvojansa ja hemmotteli sitten lutuisia rakastavaisia rautaisannoksella illan helläsydämisintä hymyään. "Silputkaa ne pikavoitot ja hävittäkää ne tulessa. Minä pidän oman tonttini osalta huolta siitä, että kaikki meidän hallussamme olevat todisteet näistä rötöksistä ovat kadonneet kammariltamme tapaninpäivän iltaan mennessä. Olkoon se vähäeleinen joululahjani söötille nuorelleparille. "Kiitos, komisario," Nikodemus kiherteli. "Uskon kyllä, että minun ja Adan tuleva liitto on menestyksekäs." Saukko kahmaisi oravaa poskesta, nipisti siihen hellävaraisen tillikan ja visersi sulokkaasti: "Minä en usko, Nikodemus. Minä tiedän."

Komisario halusi kuitenkin varmistaa, ettei häntä vain käsitettäisi väärin ja heitti lisäyksenä: "Vaatimuksitta en tietenkään aio auttavaa käpälääni teidän suuntaanne sysätä. Tällaiselle toiminnalle on laitettava piste. Pystytte luottamaan armeliaisuuteni vain, jos voit Adalmiina tassu sydämellä vannoa, ettet taannu tekemään uusia rapsuja enää ikipäivänä lisää?" Vesikko väisti Saukon tympäisevän reunaehdon pyöräyttämällä ovelasti huomion joviaalimpaan aihepiiriin: "Jäättehän kanssamme jouluaaton aterialle? Teidän täytyy!" Vielä hetki sitten selkäpiitä karmivan kellarin oli yhtäkkiä vallannut niin kouriintuntuva lämmön, ystävyyden ja rakkauden atmosfääri, että koko kolmikko oli lähestulkoon pakahtua hyvänolontunteen alle. Eläimet olivat kokeneet yhdessä opettavaisen seikkailun, jonka vaiheisiin he tulisivat kyllä varmasti vielä palaamaan vuosienkin kuluttua, sekä erikseen että kolmen köörillä. Ja jotenkinhan tätä vapautumisen hetkeä olisi toki aiheellista juhlistaa. Saukko kalkyloi houkuttelevaa ehdotusta kotvasen ja muikisteli sitten: "Murran kanssanne leipää, mutta sitten saatte jatkaa joulunviettoanne kahden kesken. Olen nimittäin hautautua avoimien juttujen alle. Kun olet ratkaissut yhden, kolme yhtä mutkikasta tapausta pulpahtaa sen tilalle. Tässä juuri piilee se harmittava varjopuoli, jos kutsumuksesi on paiskia etsivän hommissa näillä leveysasteilla. Taikametsästä eivät selvittämättömät mysteerit lopu kirveelläkään."


*******************************************************************



Pykä's Universen satumaisia ihmeitä jo vuosikausia häkeltyneinä hämmästelleet laatutietoiset veteraanituristit ovat saattaneet uudistunutta sivustoa viime aikoina selaillessaan hieraista epäuskoisina silmiään, eikä sydäntäsärkevän itkun tuherruksen ja katkeran palan ripeän kapuamisen kurkkuun kaltaisia katalia pettymyksen merkkejä vastaan ole voinut sisukkaampikaan oman elämänsä sankari enää voitokkaasti taistella. Minne on kadonnut leijonanosa siitä fantastisesta vanhasta klassikkomatskusta, jolla saattoi aina houkutella hymyn lannistuneille huulille ja pelastaa epäonnistuneeksi tuomitun päivän: massiivinen keikkasivu, hartaat mutta vaivaannuttavat ylistysvirret Eastwoodille ja koko korttitalon lailla huojuvan sivuston jämeränä tukipilarina toiminut, tervettä järkeä uhmaavaksi vastenmieliseksi sivistyssanakikkailuksi ennen pitkää kääntynyt, kuvottavan narsistinen päiväkirja?

"Joka vanhoja muistelee", kuten aina yhtä osuva vanha sananparsi niin tyhjentävästi kuuluu. On toki aivan totta, että sivuston uudelleensyntymistä symboloidaksemme ylläpito nosti suuren osan vanhoista jutuista toistaiseksi tylysti hyllylle pölyttymään, mutta älkää vajotko epätoivoon ja lannistuko sorron yössä - mikään ei kuitenkaan ole sentään kadonnut äärettömän virtuaaliavaruuden helvetilliseen hetteikköön. Tämä osasto on porttinne menneisyyteen ja se on suunniteltu sekä uusia vieraita että kaikkia teitä nostalgiaa janoavia pikku tikkusilmiä varten.

Vintage keikka-arvosteluja, päiväkirjan parhaita paloja ja muita arkistoaarteita odotettavissa otsikon alle aina silloin tällöin. Pysykää nahoissanne ja tarkkailkaa tilannetta!

Tästäpä läväytämme alkupaloina vasten malttamattomia kasvojanne heti kärkeen hieman mehukasta esimakua tulevasta, kaikkien aikojen ensimmäinen päiväkirjamerkintä kesäkuulta 2004, s'il vous plaît.

17.6.2004:

Avot. Voilá. Allrighty then. Se on siinä. Muita latteuksia edellisiä buustaamaan. Tämä on pieni askel yksittäiselle ihmiselle ja penseälle ihmiskunnalle vain yksi uusi kiusallinen mutta vaivattomasti murskattava tukos ruuhkahuippuaan lähentelevän tiedon valtatien varrella. Moisesta turhia lannistumatta erittäin verkkaiseen tahtiin ja todella matalalla profiililla mutta sitäkin suuremmalla rakkaudella ja päätähuimaavalla intensiteetillä työstetty mallikas sivusto takertui lopultakin tänä epäpyhänä iltana internetin lonkeroiden rusentavaan otteeseen ja koko maailman paheksuvien silmäparien kauhisteltavaksi. Kenelle tahansa kynnelle kykenevälle tarjoutui ensimmäistä kertaa lyömätön mahdollisuus näppäillä selaimeen salaperäiseltä kalskahtava osoite www.p-universe.net ja nauttia uunituoreiden sivujen informatiivisesta ja monivivahteisesta sisällöstä yksin nahistuneita sipsejä natustellen ja väljähtänyttä pepsiä siemaillen, puolison kera puolipukeissa keimaillen tai vaikkapa koko perheen voimin jos aivan pienimmät piltit on jo käyty peittelemässä vällyjen väliin suojaan riettaalta maailmalta ja tietoverkon paheellisilta vitsauksilta. Ainoaksi konkreettiseksi ongelmaksi muotoutuu enää vain se suivaannuttava odottamaton pikkuseikka että juuri päivänvalon nähneen uuden ja uljaan virtuaaliuniversumin olemassaolosta ovat tässä vaiheessa tietoisia älyvapaan tekijän lisäksi vain auttavaa kättä teknisenä assistenttina lukuisissa pulmatilanteissa auliisti ja ilmiömäisen kärsivällisesti tarjoillut Iso-T ja hänhän on vannonut vaitiolovalan jonka rikkomisesta rankaistaan lynkkauksella villin lännen malliin.

Ajoittainen veren spontaani valuminen seinistä, taivaalle ennätysajassa kerääntyneet mustat tuomiopäivän myrskypilvet ja viemäristä vastapäivään laskenut vesi jäivätkin yllättäen ainoiksi merkillisiksi ja hulluuden rajoja koetelleiksi havainnoiksi hyytävässä tapahtumaketjussa mutta sattuneesta syystä kukaan ei luonnollisestikkaan osannut onneksi vielä yhdistää näitä mielipuolisia ilmiöitä ja tämän sivuston henkiinheräämistä toisiinsa. Ennen vieraskirjan ja kävijälaskurin lisäämistä sivujen mainostaminen ei yksiselitteisesti ole järin johdonmukaista. Kenties nuokin puutteet tulevat lähiaikoina korjattua niin sivuista uskaltaa jo varovasti vihjailla kärkkäimmälle lähipiirille. Tai sitten ei. Pykä's Universe-palvelun hienous piilee nimittäin juuri siinä että se tarjoilee informaatiota joka kiinnostaa miltei sataprosenttisesti ainoastaan laatijaansa. Jo sivuston komeana kajahtelevan nimen lausuminen ääneen saa lehdet havisemaan puista. Olet vieraana Pykän hallitsemassa maailmankaikkeudessa - ankarassa mutta oikeamielisessä diktatuurissa jossa kaapin paikan määrääjää ei kauaa kehtaa arvuutella. Tee olosi kotoisaksi sillä jos et viihdy täällä kasvatat ainoastaan allekirjoittaneen vallan tunnetta. Toki uskallan sormet ristissä toivoa että jonain päivänä tämänkin osoitteen alle kehittyy säällinen sivusto, keidas jonka virkistävän ja parantavan tarjonnan äärellä ihmiset voivat rauhallisin mielin vierailla imemässä itseensä positiivista energiaa, euforisia ajatuksia ja hyvää mieltä. Yritän kierrellen vihjailla että tämä on nyt se pelkistetty ja köyhä raakaversio niistä ennennäkemättömän fantastisista sivuista jotka ajattelin pienin askelin synnyttää. Se päivä ei ole lähimaillakaan joten tyytykää vain hyvät ihmiset ennakkoluulottomasti toistaiseksi siihen skeidaan mitä teidän eteenne nyt syydetään. Parempaa ei tipu.

Idiotismin railakas ylistyslaulu jatkuu. Kaikkien aistienne suunnattomaksi iloksi ja tyydytykseksi hieman lisää tyhjää jauhavia päiväkirjajorinoita samaisen kesäkuun loppupuolelta:

26.6.2004:

"Mites juhannus meni" on se rasittava kysymys johon moni epäonnen lähettiläs joutuu pahimmillaan vastailemaan kärsivällisesti ja sinnikkäästi koko loppuvuoden ajan. Lohduttavaa huomata että uusi kotisivuni pääsee ensimmäistä kertaa varteenotettavaan hyötykäyttöön. Voin pitää tätä oivana tilaisuutena ja näppäränä foorumina omien villien ja mutkikkaiden bilekuvioideni julkiseen paljastamiseen ja jos se saa yhdenkin elämääni kyttäävän nuuskijan pidättäytymään tungettelevasta ja yksityisyyttä loukkaavasta tivailustaan voin olla lopputuloksesta enemmän kuin tyytyväinen. Moni on löytänyt riemukseen nipun toistuvia juhannusrituaaleja jotka haluaa kokea kernaasti yhä uudestaan ja yllättävää kyllä - itsellenikin näyttäisi pikkuhiljaa muotoutuneen sellaisia ilman erillistä tilausta. Viime vuonna vietin nimittäin keskikesän valoisan juhlapyhän sohvaan hautautuneena sipsipussin, kolajuomalestin, dvd-soittimen ja Billy Wilderin "Some like it hot"-komediaklassikon seurassa ja vaikka Marilyn Monroe oli vaihtunut Frodo Reppuliin ja sipsit kahden litran triojäätelötonkkaan voi sanoa että tänäkin vuonna juhannus vierähti pitkälti samoja hurjia latuja hiki hatussa sivakoiden.

29.6.2004:

Jokin paha on ottanut muodon, ilosanoma riehukoon kuin rutto! Vieraskirja ja kävijälaskuri tuli iltapuhteiksi survaistua kolkolle ja kyseenalaiselle sivustolle muun kuonan jatkeeksi. Se inhimillisen käsityskyvyn rajoja uhkarohkeasti sorkkiva seikka että jälkimmäisestä toimenpiteestä suoriuduin omin avuin kirvoittaa sisimmässäni erityistä ammattiylpeyttä sillä tietotekninen problematiikka ei ole ikinä kuulunut vahvimpiin suoriutumisalueisiini. Ilman laskuria illuusio rakastetuista kotisivuista rohmuaisi suotta epävarmojen vierailijoiden mielissä ei-toivottua jalansijaa ja lahjomaton totuus sivuston köyhistä suosioluvuista jäisi tarkoin varjelluksi arvoitukseksi. Nyt moisesta ei tarvitse kantaa huolta ja pelin surkuhupaisa henki valkenee kaikille yhdessä välähdyksessä. Muistathan että tähän pisteeseen talsittuasi vieraskirja on surkuteltava ja epäkiitollinen velvollisuutesi ja sinne kaikkien kynnelle kykenevien on hakattava vastentahtoisia terveisiään sormet rakoilla. Moinen saattaa kuulostaa sangen nöyryyttävältä sillä kukapa itse asiassa haluaisi tunnustaa julkisesti koko maailman tuomitsevien silmien edessä käyneensä täällä? Huomioi kuitenkin että kommenteistasi pääsevät nauttimaan vain kanssavierailijat - ja he ovat jo vajonneet yhtä alas. Guestbook onkin www-palvelun ainoa osio jonka sisällön muodostamiseen aikomuksenani ei ole ottaa osaa. Näin ollen siitä saattaa hyvinkin kehkeytyä sivuston ainoa tasokasta materiaalia omaava pyhättö.

 

Lähtöpiste